Jeoffrey herra ei ollut sukkelaälyinen mies, väkevät juomat kun jo niin kauan olivat hänen aivojaan turmelleet, mutta raakamainen vaisto osotti hänelle tytön sanoissa piilevän omituisen kavaluuden, kun hän imarrellakseen ja viehättääkseen viskasi hänelle viimeksi lausumansa sanan, vaikka vielä olikin nyreissään. Taaskin hän nauraa hohotti ihastuksesta.
— Nosta minut sen selkään, isä! matki hän. — No, senpä kyllä teen — tahdon nähdä miten siellä menettelet!
Hän puuttui tyttöä kainaloihin ja nosti hänet ylös. Päästyään satulaan istui tyttö siihen heti kahden reisin. Oikein hän oli haltioissaan, tarttui ohjaksiin lujalla kädellä kuin konsaan vanha ratsastaja, selkä suorana hän istui siinä, ja kasvot voitonriemusta ja ihastuksesta hehkuvina. Rake näytti tottelevan hänen iloista nauruaan yhtä hyvin kuin pienen kätösen ohjaamistakin. Se näytti vilkastuttavan ja saattavan häntä hyvälle tuulelle. Pienen ratsastajansa kanssa hytkähti se juosta lönkyttämään lehtikujaa pitkin, tyttönen puristi jalkansa lujasti sen kupeisin, istui satulassa tanakkana ja pelottomana ja laski sen nelistämään, hän oli näet oppinut ohjaamaan sitä yhtä hyvin kuin ratsupalvelijakin, joka oli hänen ystävänsä ja uskottunsa. Hänen ikäisensä tavallinen lapsi ei olisi tänlaisessa vauhdissa pysynyt hevosen selässä, mutta Klorinda istui siinä kuin pieni jockey, ja Jeoffrey-herra seurasi jäljestä, paukutti käsiään ja kiljui mieltymyksestä.
— Tuhat tulimaista! sanoi hän. — Ei kenelläkään koko kreivikunnassa ole tuonlaista pientä perkeleen kakaraa — ja Rake on "hänen hevosensa" ja sillä hän osaa ratsastaa! Sinä miellytät minua, tyttönen — lempo vieköön, kuinka sinä miellytätkin!
Pitkän tuntikauden piti Jeoffrey herran leikkiä hänen ja Raken kanssa, sitten tyttö vei hänet talleihin ja komenteli empimättä häntä siellä hevosten ja koirain luona milloin minnekin. Hän oli näet huomannut että tuo iso mies, johon hän oli sattunut yhtymään, oli vaikutusvaltainen ja mahtava mies, ja että hänestä voi hyötyä olla.
Palattuaan takaisin sisälle tahtoi Jeoffrey herra tytön kanssaan päivälliselle, hän huusi olutta ja joi sitä ja kunnosti itseään oiva lailla ja isä oli nauruun tukehtua hänen lapsellisen hävyttömästä käytöksestään.
— Enpä ole näin nauranut, sittenkuin kahdenkymmenen vuoden vanhana, sanoi hän. — Se nuorentaa minua, ja kun nyt kerran sattumalta yhdyin häneen, niin en häntä enää luotani laske. Se on hauskaa ajan kuluketta ikävinä hetkinä, joita näin vanhalla puolen ikää useinkin sattuu.
Hän lähetti hakemaan tytön hoitajan ja antoi hänelle uusia, kummallisia käskyjä.
— Missä hän tähän saakka on asunut? kysyi hän.
— Vasemmassa kylkirakennuksessa, jossa lasten huoneet ovat, ja jossa neiti Wimpole asuu Barbara ja Anne neitien kanssa, vastasi lapsenhoitaja peljästyneellä niiauksella.