— Tästälähtien hän tulee asumaan samassa osassa linnaa kuin minäkin, sanoi Jeoffrey herra. — Laita kuntoon hänen armonsa entiset huoneet ja valmistaudu asumaan siellä hänen kanssaan.
Siitä hetkestä pitäen oli lapsen kohtalo päätetty. Tyttönen sai isästään leikkitoverin, joka leikki ja peuhasi hänen kanssaan ja josta hän kohta oppi enemmän pitämään kuin entisistä tovereistaan ratsupalvelijoista ja tallirengeistä. Mutta rakkautta ei hän koskaan ollut oppinut ympäristölleen osottamaan, hän näytti pitävän itseään liian ylhäisenä henkilönä kellekään osottaakseen hellempiä tunteita. Niitä, jotka häntä parhaiten palvelivat, suosi hän enin, ja niitäkin kohtaan osotti hän vain suosiota eikä hellyyttä.
Eräistä koirista ja hevosista hän piti, mieluisin niistä oli Rake ja isällä oli hänen sydämessään melkein sama sija kuin Rakella. Hän kohteli häntä kuin renkiään ja hallitsi häntä kuin tyranni, mutta seurasi ja matki häntä samalla, aivan kuin koiranpentu, jota juuri opetetaan. Jokaisen äidillisen naisen sydän olisi surusta pakahtunut kuullessaan siitä elämästä, jota lapsi vietti, mutta hänen läheisyydessään ei ollut ainoatakaan kunnon naista. Sekä äitinsä että Jeoffrey herran omat sukulaiset olivat aikoja sitten katkaisseet kaiken yhteyden heidän kanssaan, sillä Wildairs Hallista ja sen omistajasta ei ollut kunniaa niille, jotka onnettomuudeksi sattuivat heihin sukulaissuhteissa olemaan. Vähää ennen hänen armonsa kuolemaa olivat lähiseudun aatelisperheet herenneet heidän kanssaan seurustelemasta, siitä lähtien näkyi talossa ainoastaan senlaisia vieraita, jotka Jeoffrey herran tovereina metsästivät, söivät ja joivat ja tekivät hänelle seuraa juomingeissa ja irstaisuuksissa.
Näille hän nyt pauhaavalla mieltymyksellä ilmoitti tyttärensä löydöstä. Nauraa hohottaen kertoi hän heille heidän ensimäisestä yhtymisestään, kuinka hän hänen omalla piiskallaan löylyytti häntä ja haukkui kuin katulutka, kuinka hän piti Rakea omana hevosenaan ja sadatteli sitä lurjusta, joka oli uskaltanut ottaa sen tallista sillä ratsastaakseen, kuinka hän oli istunut sen selässä kuin pieni jockey ja miten hän jonkun ihmeellisen voiman avulla osasi ohjata sitä paremmin kuin kukaan muu. Sitten haetti hän hänet ruokailuhuoneesen, jossa juomaseura oli koolla, asetti hänet pöydälle, näytteli häntä heille, kehui hänen kauneuttaan, näytti heille hänen kauniita, voimakkaita käsivarsiaan ja jalkojaan, mittasi hänen pituuttaan ja yllytti häntä osottamaan voimiaan nyrkeillään.
— Oletteko koskaan tuon tyttösen vertaista nähneet? huusi hän toisten nauraessa katketakseen ja lasketellessa rivoja pilapuheita, muut puheet kun eivät heitä huvittaneetkaan. — Onko teistä kukaan maailmaan hankkinut yhtä isoa ja kaunista poikaa? Hitto vieköön, hän voisi kymmenvuotiaan pojankin höyhentää kun suuttuu.
— Me, hurjat velikullat, emme ole naisten suosiossa, huusi iloisin joukosta, eräs Eldershaven lordi, jonka tila oli muutamien peninkulmien päässä Wildairs Hallesta, — ei ainakaan typeräin ja ulkokullattuin. Otetaanpa ja kasvatetaan tämä tyttönen oman mallimme mukaan, jommoisiksi kaikki tytöt pitäisi kasvattaa, jos mieli niistä miesten tovereiksi olla. Neiti Klorinda Wildairsin malja — Klorinda neidin, kuusivuotiaan tenhottaren — täyttäkää maljanne pojat! — ja juokaa pohjaan!
Tyttö asetettiin keskelle suurta pöytää, ja hänen maljansa juotiin seisoalla ja iloista, rivoa laulua hoilottaen. Melun ja naurunrähäkän kiihottamana hänkin yhtyi lauluun kimakalla, korkealla äänellään; laulu oli hänelle vanha tuttu, hän oli näet kuullut sitä tallissa niin usein laulettavan, että osasi jo sanat ulkomuistilta.
Parin viikon kuluttua siitä, kun hän tyttäreensä yhtyi, juolahti Jeoffrey herran mieleen lähteä Lontoosta hänelle koristuksia hankkimaan. Hän kävi muutoin ani harvoin kaupungissa, hänellä kun ei ollut liikoja rahoja kukkarossa eikä sivistyneemmässä seurassakaan viihtynyt. Hän palasi kotia tuoden mukanaan kalliita ja lapselle peräti sopimattomia pukuja, jommoisia tuskin kellään lapsella sitä ennen oli ollut. Paksuja, kultakirjaisia silkkikankaita, kalliita pitsejä, hienointa pellavakangasta, silkkinauhoja, pönkkähameita, joutsenen untuvista tehtyjä kauluksia ja pieniä korkeakantaisia kenkiä. Hänelle tehtiin pukuja, joiden vertaisia tuskin hienoimmalla suuren maailman naisella oli, niihin tyttönen sitten puettiin, juhlallisissa tilaisuuksissa hänet vielä koristeltiin äiti vainajansa jalokivilläkin.
Kummallisia mielenjuohteitaan oli sekin, että hän tyttärelle teetti useita pojanpukuja, — sinisiä ja punaisia silkkitakkeja, polvihousuja valkoisesta, ambravärisestä ja sinisestä silkistä, pitsiröyhelöitä ja monivärisillä tahi kulta- ja hopealangoilla kirjailtuja liivejä. Hänellä oli metsästyspukukin, johon kuului punainen nuttu ja sitä paitsi kaikki muut metsästyskapineet. Kun Jeoffrey herra oikein halusi huvitella, käski hän kammarineitsyen pukea hänet pojaksi. Hän antoi sitten tuoda tytön pöytään, johon juomaseura oli kokoontunut ja tyttö tyhjensi pienen maljansa kilpaa etevimpien kanssa, mätti kiroussanoja ja lauloi heille tallirengeiltä opittuja lauluja. Hevoset ja koirat olivat hänestä mieluisammat kuin kaikki koristukset, ja kun hän ei sattunut sille tuulelle, niin ei itse pirukaan olisi saanut silkkipukuja hänen ylleen, saatikka sitten kammarineitsy. Mutta iloinen hälinä ruokailuhuoneessa huvitti häntä, ja kuta enemmän aikaa kului, sitä mieluummin antoi hän puettaa itseään kirjaviin hameisiinsa. Hän oikein paloi halusta päästä sinne itseään näyttämään ja miehiä mielistelemään komeissa, hienoissa puvuissaan, miehiä, jotka ikänsä puolesta olisivat hänelle isäksi käyneet ja jotka olivat kyllin kevytmielisiä hänen tapojaan ja käytöstään nauramaan. Äkäisyydellään ja ykspäisyydellään hän heitä kaikkia hallitsi. Sillä ellei hänen mieltään kaikessa noudatettu, niin ei lystin pidosta tullut mitään eikä häntä laulamaankaan saatu, hän istui vain suuressa nojatuolissa mustat kulmakarvat rypyssä ja kasvoissa ylenkatseellisen vihan ilme.
Jeoffrey herra, joka oli vaimoaan sortanut, sai nyt tyttärensä valtaa kokea. Klorinda neiti hallitsi häntä rautavaltikkaalla ja piteli sitä niin taitavasti, että ennen kuin vuosi kului umpeen, totteli isä häntä yhtä sokeasti kuin palvelijatkin. Hän ei pelännyt isän kauheata sadattelemista, hänellä kun itselläänkin oli varastossa vaikka minkälaisia kiroussanoja, hänen äänensä oli kimakampi kuin isän ja vaikkei se ollutkaan niin kova, niin ei isä kumminkaan pitkään jaksanut kuulla hänen korvia halkaisevaa kirkumistaan eikä kestää masentumatonta itsepintaisuuttaan. On tunnustettava, että tyttö nuoruudestaan ja isän pahasta maineesta huolimatta, jossain määrin oli häntä etevämpi sekä rajuluontoisuudessa että tahdon voimassa. Se täytyikin isän vähitellen myöntää, eikä hän siitä pitäen sille nauranut, vain piti sitä melkein jonkinlaisena ansiona.