Kyyhkyset liitelivät alas sinitaivaalta ja istuivat ikkunalaudalle kuhertamaan. — Annen vastaus oli yhtä heikko kuin hengityksensäkkin ja lempeät silmänsä loistivat ilosta siitä mitä hän näki, mutta muut eivät nähneet.
— Ei, kuiskasi hän. — Elä sano hänelle mitään. Mitä varten se olisi tarpeellista? Odota, ja anna Jumalan sanoa hänelle kaikki — Hän, joka ymmärtää.
Ja hänen heikko hengityksensä lakkasi ja hän makasi rauhassa, silmät olivat auki ja hymyilivät kukille ja kyyhkysille, jotka ikkunalaudalla hiljaa kuhertivat ja kuhertivat.
* * * * *
Sisarensa herttuatar puki hänet viimeiseen lepoon ja koristi huoneen — ei yksikään toinen häntä liikuttanut. Ja hänen sitä tehdessään tulvaili kultainen päiväpaiste tornikammariin, ja kyyhkyset lentelivät yhä kuherrellen ikkunan edessä ikäänkuin ystävällisesti puhellen siitä, joka huoneessa makasi.
Sitten tulivat lapset katsomaan häntä, sylet kukkasia ja lehtiä täynnä. Heille oli kuolemasta kerrottu ainoastaan kauniita ja valoisia asioita ja he kuvittelivat sitä kultaisen portin avaamiseksi. He astuivat hiljaa huoneesen kuin konsaan kuningattaren asuntoon ja sirottivat hiljaa ja hellästi kuiskaillen kukkasensa hänen vuoteelleen, päänsä ympärille, rinnalle ja käsiinsä.
— Hän lepää siinä kuin kukkasvuoteella ja hymyilee meille, sanoi muuan lapsista. — Hän on tullut kauniiksi kuin sinä, äiti, ja hänen kasvonsa ovat kuin aamutähti.
— Hän rakastaa meitä yhtä paljon kuin aina ennenkin, sanoi kaunis Daphne. — Hän ei koskaan herkiä meitä rakastamasta ja on aina oleva suojelusenkelinämme. Nyt meillä on aina enkelimme.
Herttua oli ollut matkoilla, ja kun hän tuli kotia, vei Klorinda hänet tornikammariin ja he seisoivat käsi kädessä katsellen Annen rauhallisia kasvoja.
— Gerald, sanoi herttuatar hellällä äänellään, — hän hymyilee.