— Anne, huusi herttuatar, — Anne, katso ulos ikkunasta kirkasta sinitaivasta — sinitaivasta, Anne! Mutta otsalle nousi kylmiä hikipisaroita.
— Hän makasi siellä haudassaan — se oli semmoinen kiviseinäinen musta soppi — — hänen vaaleat kiharansa kiemurtelivat sekasorrossa, kuiskasi Anne, — — Uurre otsassa oli mustennut — ja minusta näytti ettei hän enää ivannut vain ikäänkuin tuijotti jotakin suurta ja pelottavaa, joka häneltä kysyi jotakin. Polvistuin ja järjestin hänen kiharansa ja panin kätensä hyvästi ja koetin silmäluomiakin sulkea, mutta ne olivat kankeat ja näyttivät vain tuota kysyjää tuijottavan. Ja kun olin häntä niin suuresti rakastanut, niin suutelin hänen poskiraukkaansa, aivan kuin äitinsä olisi sitä suudellut, ettei hänen täytyisi ulkona seistä, kun ei mukanaan tuonut ainoatakaan lempeää ajatusta. Ja minä rukoilin, sisko — minä rukoilin kaikesta sydämmestäni hänen sieluparkansa puolesta. Jos hän elämänsä aikana on tehnyt ainoankaan hyvän ja jalon työn, rukoilin, 'niin elä unhota sitä, Herra, — me ihmisraukat teemme niin vähän jaloja töitä — oi varmaan täytyy yhdenkin tulla luetuksi.'
Herttuattaren pää oli vaipunut sisaren rinnoille ja hän itki kuin surun murtama pieni lapsi.
— Oi sinä jalo ja urhea, säälivä, voimakas ja hyvä sielu! puhkesi hän sanomaan. — Sinä rakastit niinkuin Kristuskin rakasti ja hänen on täytynyt rukouksesi kuulla. Kun niin palavasti rukoilit, niin hän varmaan siinä löysi jotakin mihin armonsa kiinnittäisi.
Hän kohotti kyyneleiset kasvonsa ja laski kätensä ristiin kuin rukoillakseen.
— Ja minä — minä, huusi hän, — enkö minä ole hänen haudalleen temppeliä rakentanut? Enkö minä ole koettanut elää puhdasta elämää ja olla senlainen kuin Kristus on käskenyt meidän olla? Enkö ole rakastanut ja säälinyt ja auttanut kärsiviä? Enkö ole hänelle kauniita lapsia synnyttänyt, kasvattanut niitä rakkaudessa ja opettanut niitä rakastamaan kaikkia Jumalan luotuja olentoja, jopa sieluttomia eläimiäkin, koska nekin kärsivät niinkuin kaikki muut? Olenko mitään tekemättä jättänyt? Oi, sisko, olen niin hartaasti rukoillut, etten mitään tekemättä jättäisi. Vaikka en voinut uskoakaan, että oli olemassa Yksi, joka, vaikka hän oli kaikkivoipa, kumminkin voi olla niin säälimätön kuin hän joillekuille on, niin rukoilin kumminkin Sitä — joka varmaan on olemassa, vaikka emme käsitä sitä — että se opettaisi minua uskomaan johonkin suurempaan kuin köyhään itsiööni, ja joka ei olisi tästä maailmasta. Sano se Kristukselle, kun seisot hänen kasvojensa, edessä sano — sano, minä pyydän sinua! Anne, Anne, elä katsele niin oudosti ikkunasta sinitaivasta, rakas sisko, katso minua.
Anne makasi näet vuoteellaan kummallisesti hymyillen. Näytti kuin hymyilisi hän kyyhkysille, jotka sinitaivas taustana näyttivät niin lumivalkoisilta. Sisarensa katseli häntä tuokion, sitten liikahti hän kuin aikoisi hän kutsua sisään ulkona odottavia palvelijoita, mutta vaikkei Anne katsettaan ikkunasta siirtänyt, niin hän hiljaa huusi häntä.
— Ei, jää tänne, kuiskasi hän. — Minä kuolen — — seiso rauhassa — — pysähdy.
Klorinda polvistui uudelleen ja pani suunsa aivan hänen korvansa eteen. Tämä oli kuolema, eikä hän kumminkaan sitä pelännyt — — — tämä sielu muutti toiseen maailmaan ja muuton hetkellä se hänestä näytti niin valoisalta ja lempeältä, että hän voi tehdä sille viimeisen kysymyksen — suurimman ja painavimman — tietäen sen jo olevan niin lähellä Jumalaa, että sen vastaus rauhaa tuottaisi.
— Anne, Anne, kuiskasi hän, — täytyykö Geraldini saada se tietää? Täytyykö — täytyykö minun sanoa hänelle kaikki? Jos minun täytyy, niin minä teen sen — polvillani.