— Vaan ei murhaamisen ajatuksella — — ainoastaan vihan vimmassa ja kauheasta sattumuksesta — kauheasta, kauheasta sattumuksesta. Ja omasta tahdostasi eivät kätesi ole verellä tahratut, läähätti Anne vaipuen takaisin vuoteelleen.
— Vannon kalliit valat, sanoi Klorinda hampaittensa välistä, — että ellen olisi rakastunut, ellei Gerald olisi ollut sieluni elämä ja minä hänen, niin olisin seisonut suorana ja nauranut häntä ja perkeleellisiä uhkauksiaan vasten silmiä. Olisinko pelännyt? Sinä tunnet minun. Löytyikö maan päällä, tahi taivaassa tahi helvetissä mitään, jota olisin pelännyt ennenkuin rakkaus voitti minut? Se olis vain saattanut vereni kiehumaan ja pannut minut senlaisen raivon vimmaan, joka kaikki uskaltaa. 'Kerro se?' olisin huutanut hänelle. 'Kerro se koko maailmalle, katala hylky, jonka kehnouden kaikki tietävät ja katso miten aion käyttäytyä, ja miten aion ajaa kaupungin läpi pää pystyssä. Yhtä kopea kuin olin asettaessani päähäni ruususeppeleen, yhtä kopeana olen nytkin oleva. Ja sinä saat nähdä seuraukset!' Niin olisin sanonut ja olisin pysynyt siinä ja siitä ylpeillyt. Mutta minä olin oppinut tuntemaan rakkauden enkä jaksanut sitä kiusoittavaa ajatusta kestää, että Geraldini katsoisi minua muuttuneilla katseilla ja ajattelisi, ettei hän saanut mitä oikeudella voi vaatia. Minä olin aivan hurjistunut ja neuvoton. Hänen kurjaa elämäänsä en hurjimmillanikaan ollessa aikonut lopettaa, vaikka kyllä usein aioin itseni surmata; mutta kun kohtalo minun käteni kautta rankaisi häntä, niin vannoin ettei hänen kuollut ruumiinsa koko elämääni hävittäisi. Se ei saisi — se ei saisi — sillä kohtalo itse oli minut perikatoon tuominnut. Ja se makasi siellä yöhön saakka; sillä minä olin itsekseni tuuminnut, että kun olin naiseksi niin erinomaisen väkevä, niin kantaisin hänet sylissäni etäisimpään kellarikomeroon, jonka olin käskenyt sulkea; ja sen minä tein kun kaikki nukkuivat — paitsi sinä, Anne parka — paitsi sinä! Ja sinne panin hänet sitten ja siellä hän vielä tänäkin päivänä on — multaläjäksi muuttunut paha olento.
— Se ei ollut murha, kuiskasi Anne. — Se ei ollut murha. Hän katsoi vavahtelevin silmin sisareen.
— Ja kumminkin rakastin häntä kerran — rakastin häntä vuosikausia, sanoi hän yhä kuiskuttaen. — Ja naisessa löytyy aina jonkinlaista äidillistä tunnetta, sisarta pitelevää kättä pudistivat vilun väreet — — sisko, minä — — minä näin hänet jälleen!
Herttuatar läheni häntä ja sammalsi: — Jälleen!
— En saanut rauhaa, jatkoi tuo raukeeva ääni.
— Hän oli niin kehno, hän ei ansainnut rakkautta ja niin kaunis — — ja hän oli kuollut kenenkään tietämättä, ja ilman säälivän käden kosketustakaan — joka hänen huonoutensa takia olisi häntä säälinyt, sillä se on todella surkuteltavaa kun kuolema tulee ennenkuin ihminen katuu. Ja hänellä on niin kova, niin kova vuode kivillä.
Hampaansa loukuttivat ja kauhistuneella henkäyksellä, joka melkein tuntui nyyhkytykseltä, laski herttuatar käsivartensa sisaren ympärille ja veti hänet luokseen.
— Armas Anne, kuiskasi hän, armas Anne — — toinnu — sinä hourailet!
— En minä houraile, sanoi Anne. — Se on totta, sisko. Näinä kuluneina vuosina olen sen muistanut — ja nähnyt joka ainoana yönä. Sen jälkeisenä yönä kun sinä hänet sinne kannoit — makasin ja rukoilin sydänyöhön saakka, kun kaikki olivat syvän unen helmassa — ja sitten hiivin minä alas — paljain jaloin, ettei kukaan kuulisi — ja löysin vihdoin tien synkässä pimeydessä — — hapuilin pitkin seiniä, kunnes löysin etimäisen oven — — silloin sytytin kynttelini ja avasin sen.