— Kuinka se tapahtui — kuinka se tapahtui? kysyi Anne vavahtaen ja painautuen sisareen. — Minä olen kovasti kärsinyt, heikko kun olen — ja minä olen rukoillut ja anonut! Jumala on oleva armollinen — — mutta minut se on musertanut kuoliaaksi, tuo tieto, ja ennenkuin kuolen pyydän sinun kertomaan minulle kaikki, jotta Jumalan istuimen edessä voisin totuutta puhua.
— Oi Jumala! Oi Jumala! Oi Jumala! oihki Klorinda ja katsoi sisareen kalmankalpeana ja silmät rajusti ammollaan kuin ahdistetulla metsänotuksella.
— Odota, odota! huusi hän äkillisellä kauhistuksella, sillä uusi ajatus juolahti hänelle mieleen, jota hän kumma kyllä ei ennen ollut ajatellut. — Sinä luulet minun murhanneen hänen?
Annen sisäänpainunutta rintaa pudistivat suonenvedontapaiset nyyhkytykset, pitkin kuoppaisia poskia valuivat kyyneleet ja hänen laihat kätensä puuttuivat rukoilevasti sisaren käsiin.
— Kaikkina näinä vuosina en ole mitään tiennyt, nyyhkytti hän, — en ole tiennyt mitään muuta, sisko, kuin että löysin hänet sieltä kuolleena — kuolleena — hänet, jota niin vihasit ja pelkäsit.
Klorinda nojasi käsiään vuoteen laitaa vasten ja oikasihe, suurissa silmissään ihmetyksen, rakkauden ja jumaloitsevan kunnioituksen intohimoinen ilme.
— Sinä luulit minun murhanneen hänen ja rakastit minua kumminkin, sanoi hän. — Sinä luulit minun murhanneen hänen, ja kumminkin suojelit minua ja teit minulle mahdolliseksi elää ja katua ja tuntea rakkauden korkeinta onnea. Sinä luulit minun murhanneen hänet, ja sinä osotit minulle kumminkin laupeutta. Nyt uskon Jumalaan, sillä ainoastaan Jumala voi niin jalon sydämen luoda.
— Etkö sinä — sitä tehnyt? huudahti Anne läähättäen kohoutuen kyynäspäilleen, ja silmissään taivaallisen tulen loisto. — Oi armas siskoni. — Jesus Kristus olkoon kiitetty!
Herttuatar kohosi seisalleen ja seisoi siinä pitkänä ja pulskana kädet levällään.
— Minä luulen, että Jumala itse teki sen, sanoi hän, — vaikka minun käteni antoi iskun. Hän kiusasi ja haavoitti minua veriin saakka ja kunnes olin mieletön vihasta. Hän syytti minua senlaisesta kehnoudesta, josta ei kukaan nainen siedä tulla syytetyksi, ja teki sen oman Geraldini nimessä, häneen vedoten. Ja silloin letkautin ratsuruoskaani, mitään tietämättä ja mitään näkemättä, minä löin vain kuin kuolemaan hätyytetty olento. Hän kaatui — ja jäi siihen makaamaan — ja se oli tehty!