— Ja siellä — mitä siellä näit? kysyi herttuatar vavisten. — Kai sinä jotakin näit, sillä ethän muutoin olisi tiennyt.
— Niin, vastasi Anne, — minä näin ja kuulin! ja rintansa kohosi vaikeasti.
— Kuulit! huudahti Klorinda. — Laupias Jumala!
— Huone oli tyhjä ja minä seisoin siinä yksin. Oli niin hiljaista, että aloin pelätä — hiljaisuus oli niin haudantapaista. Ja sitten kuului ääni — pitkä ohkiva hengenveto — yksi ainoa vain — ja sitten —
Kamala muisto valloitti hänet niin, jotta vilun väreet puistivat hänen ruumistaan.
— Sitten kuulin jotakin putoavan, ja sohvan poimeiden alta näin — kuolleen käden solahtavan lattialle, johon se jäi makaamaan sisäpuoli ylöspäin kääntyneenä.
He kiersivät käsivartensa toistensa ympäri ja vaappuivat sillä tavalla edes takaisin.
— Mitä sitten teit? kysyi herttuatar rajulla kuiskauksella.
— Rukoilin Jumalaa järkeäni varjelemaan — polvistuin — ja katsoin sohvan alle. Työnsin kuolleen käden takaisin ja sanoin ääneensä itselleni: 'Et saa pyörtyä, et saa pyörtyä, et saa pyörtyä — Jumala auttakoon minua! Jumala auttakoon!' — Ja minä näin! — — veripunaisen uurteen — nurinkääntyneet silmät — vaaleat kiemurtelevat kiharat; tunsin voimaini herpovan ja vaivuin lattialle, jossa tuokion aikaa makasin — — sillä minä tiesin tuon ohkimisen olleen hänen viimeisen hengenvetonsa ja että käsi putosi lattialle omasta painostaan.
— Oi Jumala! Oi Jumala! Oi Jumala! kertoi Klorinda yhä uudelleen.