— Anne, Anne, huusi hän, — sinä tiesit mitä kamalaa esinettä — tahdoin salata! Senkin sinä tiesit! Sinä tiesit hänen siellä olevan!
Anne makasi tyynyillään ja katseli muratin kiertelemistä torninsa ikkunasta, sinitaivasta ja liiteleviä pilviä. Joukko valkeita kyyhkysiä lenteli ikkunan edessä ja yksi istuutui leveälle ikkunanlaudalle kuhertamaan. Kaikkialla oli lämpöä ja kesän suloista lemua. Hänen ja puhtaan sinitaivaan välillä ei näyttänyt mitään olevan, eikä mitään maallista ollut lähellä paitsi kyyhkysten kuhertava ääni ja alhaalla olevasta kukkastarhasta kajahteleva lasten nauru.
— Olen haudan partaalla, sanoi hän, — haudan partaalla, sisko, ja minusta tuntuu, että sieluni on liian lähellä Jumalan puhdasta oikeutta ihmisten tavalla pelätäkseni ja maailman tavalla tuomitakseni. Hän sanoi ett'en mitään pahaa tehnyt. Niin, minä tiesin sen.
— Ja siitä syystä, että sen tiesit, huudahti sisar, — tulit luokseni sinä iltana!
— Seisoakseni sen vieressä, jota salattiin ja voidakseni pitää muita poissa. Kun olen senlainen heikko, arka olento — —
— Heikko! Heikko! huusi herttuatar vielä kuumempien kyynelten vuotaessa, — niin, minä olen uskaltanut sinua sanoa heikoksi, sinua, jolla on rohkean jalopeuran sydän. Oi armas Anne — heikko!
— Se oli rakkautta, kuiskasi Anne. — Rakkautesi oli voimakas ja niin oli minunkin. Tuo toinen rakkaus ei ollut minua varten. Minä tiesin että elämäni pitkä ikä kuluisi sitä paitsi — oi, naisen ikä kun on niin pitkä ellei rakkaus tule. Mutta sinä olit itse rakkaus, ja minä jumaloin sinua ja sitä, ja sanoin itsekseni — polvillani pyytäen anteeksi antamusta — että sinä saisit rakkautta tuntea ellen minä saisikkaan. Ja kun olin senlainen epätäydellinen olento raukka, niin mitäpä se teki jos annoinkin sieluni sinun edestäsi — ja onhan rakkaus niin suurta ja jaloa ja se hallitsee maailmaa. Katsoppas, sisko, kyyhkysiä, katso miten ne tuolla ulkona lentelevät sinitaivasta kohti — ja hän sanoi etten tehnyt väärin.
Hänen kätensä oli kyynelistä kostea kun sisarensa polvistuen oli sitä suudellut.
— Sinä tiesit sen, sisko kultani, sinä tiesit sen! nyyhkytti hän.
— Niin, minä tiesin sen kaikki, sanoi Anne, — kuinka hän sinua kiusasi ja saattoi mielettömäksi. Ja kun hän tuona muistettavana päivänä tunkeutui kanssasi paneilisalonkiin, niin tiesin hänen tulleen kuolettavaa iskua antamaan. Tuskan valtaamana odotin huoneessani päätöstä ja kun sitä ei kuulunut, hiivin alas, rukoilin että jollakin tavoin voisin teidät erottaa — ja niin menin huoneesen!