Klorinda puuttui lujasti hänen kylmään käteensä.
— Suuri Jumala, huudahti hän, — sinä rakastit häntä!
Anne liikahti tyynyllään ja läheni häntä voimattomasti ja hitaasti, kunnes valkoiset huulensa olivat aivan sisaren korvan juurella.
— Sinä yönä, läähätti hän, — sinä yönä kun kannoit häntä — sylissäsi —
Silloin toinen kauhistuen vavahti ja nosti päätään tuijottaen häneen kivettyneillä kasvoilla.
— Mitä! Mitä sanot! kiljasi hän.
— Pimeitä portaita alas, jatkoi läähättävä ääni, — etäisimpään kellariin — — silloin olin vahdissa taas.
— Olitko vahdissa — sinäkö? änkytti herttuatar.
— Palvelijain huoneisin vievällä portaalla — — jotta voisin estää heitä — jos he kuulisivat jotakin ääntä ja aukaseisivat oven — — että voisin heitä käännyttää ja sanoa — että se olin minä.
Herttuatar kumartui häntä lähemmä silmät selällään ja kädet suonenvedontapaisesti peitettä puristaen.