Herttuatar laski kasvonsa hänen tyynylleen kirkkaitten kyynelten vuotaessa silmistään.
— Vääryyttä! sanoi hän. — Armain sisko! Sinä todellinen kristitty, jos senlaista milloinkaan on ollut olemassa. Sinä olit niin heikko ja minä niin väkevä, ja kumminkin tuntuu entisaikoja ajatellessani, kuin olisin yksinkertaisuudestasi oppinut kaiken sen hyvän, joka tekee minut kelvolliseksi vaimoksi ja äidiksi.
Tornin ikkunasta ja sitä kiertelevän muratin läpi näkyi kesäisen taivaan kirkas sini ja kepeät valkoiset pilvenhattarat. Annen katse viipyi siinä hellyydellä, kunnes hän taas puhui.
— Kohta olen poissa, sanoi hän. — Kaikki tämä on kohta takanani. Ja minä tahtoisin sanoa sinulle, että rukoukseni on kuultu — ja luulen että sinunkin rukouksesi kuullaan.
Herttuatar itse vain tiesi mikä hänet pakotti polvistumaan. Se kai oli noiden häneen kääntyneiden kuolevien, kirkastettujen kasvojen ilme.
— Anne! Anne! huudahti hän. — Anne siskoni! Anne lasteni äiti! Sinä olet sen tietänyt — sinä olet sen tietänyt kaikki nämä vuodet ja olet sen salassa pitänyt.
Kuninkaallinen pää vaipui alas ja kasvot piilottuivat peitteen poimuihin.
— Niin, sisko, sanoi Anne, kuin palaten takaisin maan päälle, — ja aivan ensi alusta. Löysin päiväkellon vierestä kirjeen — — arvasin kaikki — — mutta minä rakastin sinua — — enkä voinut muuta tehdä kuin suojella sinua. Monta päivää vahdin ruusutarhassa — monta päivää — ja yötä — Jumala minulle anteeksi antakoon — ja yötä. Kun tiesin kirjeen sinne piilotetuksi, oleilin siinä lähitienoilta, minä kun tiesin että läsnäoloni karkottaisi muut. Ja kun sinä lähestyit — tahi hän — hiivin piiloon ja odotin ruusupensaston takana — jotta askeleita kuullessani voisin varottavan merkin antaa. Minä olin vahtisotamiehesi, sisko, ja vahtiessani oli tapanani polvistua rukoilemaan.
— Vahtisotamieheni! puhkesi Klorinda sanomaan. — Ja vaikka tiesit kaikki, valvoit minua kuitenkin yöt ja päivät ja pyysit Jumalaa armahtamaan mielettömyyttäni ja rajatonta ylimielisyyttäni! Ja hän katsoi häneen ihmetellen ja nöyrästi, kuumain kyynelten valuessa pitkin kasvoja.
— Pyysin Jumalan armahtamista parhaastaan oman itseni takia, sisko, sanoi hän. — Kauan olin itsekkin siitä tietämätön — olenhan niin oppimaton — mutta oi! minähän myöskin rakastin häntä! — Minä myöskin rakastin häntä! Toista miestä en ole elämässäni koskaan rakastanut. Hän ei ansainnut kenenkään naisen rakkautta — ja minä olin liian alhainen, että hän silmäystäkään minuun heittäisi; mutta minä olin nainen ja Jumala on meidät senlaisiksi luonut.