KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Annen kuolema.
Kymmenen onnellisen vuoden kuluttua kuoli Anne. Hän ei potenut kovaa tautia, tuntui kuin olisi hänen elinvoimansa näiden onnellisten vuosien kuluessa vähitellen murtunut. Hän kalpeni ja laihtui, hänen lempeät silmänsä näyttivät suuremmilta ja niiden katse muuttui yhä rukoilevammaksi. Eräänä kesäpäivänä heidän Camylottessa oleskellessaan tuli Anne kukkatarhasta kädet ruusuja täynnä ja istuutuessaan sisarensa viereen hänen arkihuoneessaan, meni hän tainnoksiin ja ruusut putosivat hänen käsistään helmaan ja lattialle.
Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa katsoi hän oudosti Klorindaan, kuin olisi sielunsa palannut takaisin jostakin etäisestä paikasta.
— Anna kantaa minut vuoteelleni, sisko, sanoi hän. — Tahtoisin maata rauhassa. Minä en enää nouse.
Kasvoissaan oli niin outo, yliluonnollinen ilme, että herttuattaren sydän seisattui, sillä sisällinen ääni sanoi hänelle, että loppu oli tulossa.
He kantoivat hänet torniinsa ja laskivat hänen vuoteelleen. Silloin vilahti hänen katseensa ympäri huonetta ja kiintyi sitten sisareen.
— Tämä on valoisa, rauhallinen huone, sanoi hän. — Ja ne rukoukset, jotka täällä olen rukoillut, ovat tulleet kuulluiksi. Olen nähnyt äitini tänään ja hän sanoi sen minulle.
— Anne, Anne! huusi herttuatar, kumartuen hänen ylitsensä ja pelästyneenä katsoen häntä kasvoihin; sillä vaikka sanansa kuuluivat kuin houreelta niin katse oli kirkas ja selvä. Ja kumminkin — — Anne! Anne! Sinä hourailet, rakkaani, huusi herttuatar.
Anne hymyili oudosti ja herttaisesti. — Kenties, sanoi hän. — En oikein tiedä, mutta minä olen hyvin onnellinen. Hän sanoi elämäni nyt loppuvan, ja etten ole mitään vääryyttä tehnyt. Hänellä oli kauniit, nuorekkaat kasvot, ja silmäpari, jotka näyttivät aina taivaan tähtiä katselleen. Hän sanoi etten ole mitään vääryyttä tehnyt.