Kuolevien kasvojensa ilme oli niin kauhistava, että hän heti heittäytyi polvilleen ja puristi hänen vapisevia käsiään omissaan rintaansa vasten.
— Sinä, joka loit hänet senlaiseksi kuin hän maailmaasi syntyi, sanoi hän, — ota sinä vastaan se, jolle elämän — ja kuoleman annoit. Osota hänelle tällä hetkellä, jonka sinä myöskin olet luonut, ettet sinä ole kostoa vaativa ihminen, vaan se oikeus, joka on Jumala.
— Silloin — silloin — ohki hän — — hän minut kadotukseen tuomitsee!
Hän on sinut punnitseva, sanoi hän; — ja minkä Hänen oma kätensä on luonut, on hän erottava siitä, mikä oli omaa tietoista syntiäsi — — ja varmaan hän on sinua neuvova miten sen voit sovittaa.
— Klo, huusi hän taas — — äitisi — hän oli vain lapsi ja kuoli yksinäisenä ja hyljättynä — — minä en tehnyt oikeutta hänelle! — Daphne! Daphne! Ja koko ruumiinsa värisi peitteen alla ja kasvonsa menivät yhä harmaammaksi.
— Hän rakasti sinua kerran, sanoi Klorinda. — Hän oli lempeä ja hyvä eikä suinkaan unhottanut. Hän on sinulle laupeutta osottava.
— Hän sai maata yksin siellä, mutisi hän, — yksin ja kuolla. Daphne, tyttöseni — — äänensä menehtyi epäselvään korinaan ja hän makasi tuijottaen ja läähättäen.
Herttuatar istui hänen vieressään ja piteli hänen kättään. Hän ei liikahtanut vaikka isänsä näytti nukahtavan. Parin tunnin kuluttua liikahti sairas. Hän käänsi hitaasti päätään tyynyllä kunnes katseensa lepäsi vuoteen vieressä istuvassa tyttäressään. Tuntui kuin olisi hän herännyt häntä katsellakseen.
— Klo! huudahti hän, ja vaikka äänensä oli vain kuiskaus, tuntui siinä sekä ihmettelyä että raju kysymys — Klo!
Mutta hän ei liikahtanut, hänen isot silmänsä kohtasivat häntä lujalla katseella; ja heidän näin toisiaan katsellessa, oikasihe hänen ruumiinsa ja silmäluomensa ummistuivat — hän oli kuollut.