— Kyllä se loppuu, sanoi hän taas. Jospa sentään olisi kuusikymmentäyhdeksän vuotta jäljellä vielä. Semmoinen mies kun minä kahdenkymmenen vanhana olin! Klo, minä en tahdo kuolla! Minä tahdon elää — — elää — — elää ja olla nuori, voimakkailla jänteillä ja raittiilla verellä. Kuusikymmentä yhdeksän vuotta — — ja ne ovat kulutetut!
Hän puristi tyttärensä kättä ja katsoi häneen peljästyneen näköisenä. Kaiken ikänsä oli hän ollut vain iso, voimakas miehenkoljo ja hän oli nytkin vielä se sama, vaikka voimansa nyt oli kulunut ja hän seisoi kuoleman portilla. Hän ei koskaan ollut ajatellut muita kuin itseään — hän ei ollut koskaan rakastanut toista olentoa paitsi itseään — ja nyt makasi hän viimeisillään, toivoen takaisin synnissä kulutetuita vuosia.
— Niitä ei kukaan voi minulle takaisin antaa, sanoi hän, — et sinäkään, Klo, joka olet niin väkevä. Ei kukaan — ei kukaan! Osaatko rukoilla Klo? kysyi hän käheällä äänellä.
— En pappein tavalla, sanoi hän. — Minä en usko senlaiseen
Jumalaan, joka ainoastaan kiitosta vaatii.
— Mihin sinä sitten uskot?
— Yhteen, joka tahtoo oikeutta harjoittaa ja vaatii, että sitä harjoitetaan kaikkia luotujaan kohtaan ja että kaikki hänen kuvakseen luodut sitä harjoittavat — — niin ja laupeutta myöskin — — mutta aina ja ennen kaikkia oikeutta, sillä oikeus on korkein laupeus.
Kuka tuntee ihmissielun salaisuudet — — kuka ihmisjärjen erhetykset? Yksin vanhurskas Jumala. Tässä miehessä, jonka sieluelämä tuskin oli enemmän kehittynyt kuin eläimen, panivat tyttärensä selvästi lausutut sanat nähtävästi kauan tukehdutetun ja unhotetun tunteen väräjämään.
— Klo, Klo! huusi hän kauhistuksessaan lujemmin puuttuen häneen, — mitä sinä tarkoitat? Näiden kuudenkymmenen ja yhdeksän vuoden kuluessa en kertaakaan — — hän vieritti tuskallisesti päätään edestakaisin tyynyllä.
Näiden kuudenkymmenen ja yhdeksän vuoden kuluessa hän ei ollut oikeutta tehnyt yhdellekkään miehelle eikä laupeutta ainoallekkaan naiselle, hän kun ei koskaan ajatellut mitään muuta kuin Jeoffrey Wildairsiä; ja tämä totuus koitti nyt hämärästi hänen jo aikoja sitten tylsistyneessä aivossaan.
— Alas polvillesi, Klo! ohki hän — alas polvillesi!