— Klo, sanoi hän vihdoin, — jää luokseni! Klo, elä jätä minua!
— En minä sinua jätä, vastasi hän. Hän nosti tuolin aivan hänen vuoteensa ääreen ja puuttui hänen käteensä. Luisevana ja suuret suonet paisuneina lepäsi se hänen hienojen sormiensa päällä, ja hän silitteli sitä toisella kädellään. Jeoffrey herra hengitti raukeasti ja kiireesti ja silmiin tuli tuskallinen ilme.
— Mitä se on Klo? Mitä se on? kysyi hän.
— Se on heikkoutta, sinä nukut kohta, vastasi hän rauhoittavasti.
— Niin, sanoi hän taas melkein nyyhkyttäen. — Se on ohitse nyt.
Hänen suuri vartalonsa oli kuin kutistunut, se näytti hupenevan makuuvaatteisiin.
— Mikä vuodenpäivä nyt on? hän kysyi.
— Kymmenes päivä elokuuta, sai hän vastaukseksi.
— Tänä päivänä, kuusikymmentäyhdeksän vuotta sitten, minä synnyin, ja nyt se loppuu.
— Ei, sanoi herttuatar, — ei — — Jumalan avulla — — —