— Isä, sanoi hän — katso minuun. Sinä voit, jos tahdot. Katso minuun. Silloin näet että se on Klo, — ja hän auttaa sinua.
Hänen katseensa tunki isän katseeseen, ja vaikka tämän katse ensin pyrki siitä irtaantumaan, niin hänen luja päättäväisyytensä esti sen ja vihdoin hän kiinnitti sen tyttärensä kasvoihin. Hän vetäisi syvästi ja melkein nyyhkyttäen henkeään ja makasi rauhassa häneen tuijottaen.
— Niin, sanoi hän, — se on Klo! Se on Klo! Otsasta vuoti hiki ja silmistä kyyneleet ja hän voivotteli kuin lapsi:
— Klo, Klo, minä olen helvetissä!
Herttuatar laski kätensä hänen rinnalleen, halliten häntä silmillään ja tahtonsa voimalla.
— Ei, sanoi hän, — sinä olet maan päällä ja omassa sängyssäsi ja minä olen luonasi, enkä jätä sinua.
Hän viittasi uudestaan miehille, jotka ihmetellen tuijottivat häneen ja näyttivät ilmassakin hänen ympärillään tuntevan sitä lumousvoimaa, joka oli hulluuden karkottanut.
— Se ei ollut pelkkä inhimillinen nainen, joka siinä istui, sanoivat he jäljestä päin tovereilleen tallissa. — Se oli jotakin enempää. Jos paha olento olisi senlaisen tahdon omistanut, niin hiukset olisivat pystyyn nousseet sitä nähdessä.
— Menkää nyt, sanoi hän, ja lähettäkää palvelustytöt huonetta siistimään.
Armeliaisuutta harjoittaessaan oli hän usein nähnyt viinahulluutta ja kuolemaa tietääkseen isän voimain loppuneen ja kuoleman lähestyvän. Hänen huoneensa ja vuoteensa järjestettiin, kaikki hänen ympärillään siistittiin ja hänelle itselleen pantiin puhtaat liinavaatteet. Kohta hänen silmänsä alkoivat kuoppiinsa painua ja iho muuttui tuhkanharmajaksi, mutta yhä hän vain tuijotti tyttärensä kasvoihin.