— Isä, sanoi hän niin selvällä, lujalla ja käskevällä äänellä, että sen, noiden molempien miesten puheen mukaan, olisi luullut kuolleenkin korvaan tunkevan. — Isä, se on Klo!
Jeoffrey herra väänti päätään ja tuijotti häneen vyöryvin silmin ja suu vaahdossa.
— Kuka sanoo, että se on Klo? kiljui hän. — Se on valhe! Hän oli aina pahempi piru kuin kaikki muut, vaikka hän oli vain kaunis tytönhetukka. Jackkaan ei häntä voittanut. Hän vain löi häntä ja löisi häntä vieläkin. Se on valhe!
Koko tämän päivän ja yön esti herttuattaren luja, valkoinen käsi häntä päätään halkaisemasta. Noiden molempain miesten voimat eivät riittäneet, ja he huomasivat että hänen verestävät silmänsä silloin tällöin pahimpien hurjuuden kohtausten aikana vilkuivat ylitseen kumartuviin kauniisiin kasvoihin. "Klo" nimi oli hänen aivoissaan herättänyt heikon kaiun.
Hän lähetti tallirengit lepäämään ja kutsui toisia heidän sijaansa; mutta itse hän ei tahtonut jättää sijaansa vuoteen ääressä. Hänen voimaansa ja rohkeuttaan ei mikään voinut lannistaa. Hän oli siellä kun tohtori tuli takaisin ja tämän vastahakoinen, yrmeä käytös muuttui kohta, nähdessään herttuattaren, jolla ruumiinmukaisessa pellavapuvussaan oli sellainen ryhti.
— Teidän ei olisi pitänyt jättää häntä, sanoi hän leppymättömästi, — vaikka kyllä itsekkin näen, ettei tässä suuresti voi auttaa. Luulitteko hänen ylhäisyytensä ja minun suvaitsevan että hän saisi tänne yksin kuolla, ellemme me olisi voineet tänne tulla?
Nuo sanat "hänen ylhäisyyteensä ja minun" asettivat asian aivan toiseen valoon ja mitä lääkäritaito voi aikaan saada, se tehtiin. Mutta lääkäri oli huolestunut herttuattaresta, joka ei suonut itselleen ensinkään lepoa. Hänen jalo puolisonsa vihastuisi oikeudella, jos hänen anettaisiin mainiota terveyttään vahingoittaa.
— Hänen ylhäisyytensä tiesi miksi tänne tulin, ja miten minun tulisi tehtäväni tehdä, vastasi herttuatar taipumattomasta — Elleivät valtioasiat olisi häntä estäneet, olisi hän täällä rinnallani.
Hän oli paikallaan toisenkin yön, joka oli pahempi ensimäistä — puuskat kun muuttuivat yhä rajummaksi, sillä Jack seisoi vain parin kyynärän päässä hänestä ojentaen vehreän, homeisen kätensä, josta luut näkyivät lihan läpi, ja nauroi kamalasti.
Toistaan huikeampia huutoja kuului ja hän nosti ruumiinsa luokiksi, joka oli pään ja jalkojen varassa, kunnes hän hervotonna ja väristen vaipui vuoteelleen. Silloin herttuatar viittasi apulaisia menemään pois. Hän istui vuoteen laidalla aivan lähellä isäänsä, molemmat lujat kätensä hänen olkapäillään ja kumartuen katsomaan häntä raivostuneisin kasvoihin, ikäänkuin tahtoisi hän ihmeellisellä tahtonsa voimalla läpitunkea koko hänen olentonsa.