Toverinsa syöksivät seisalleen kalpenevin kasvoin tuijottaen häneen. Hän kiljui rajusti ja oudosti, repi tukkaansa, vaipui alas tuolilleen ja tuijotti kauhistuneena eteensä tahi heittäytyi kasvoilleen pöydälle ja nosti äkkiä päänsä jälleen ylös, ikäänkuin hän ei kauhistuksessaan voisi olla nurkkaan katsomatta. Häntä oli mahdoton rauhoittaa. Hän ulvoi ja otteli niiden kanssa, jotka koettivat pidellä häntä. Hän vannoi Jack Oxonin seisovan nurkassa — Jack Oxonin, joka nyt hitaasti hiipi lähemmä häntä, kasvot ja hienot vaatteet aivan homeiset, ja hän viuhtoi rajusti käsillään ilmassa ja kaatui vihdoin lattialle, ja vaahto kiehui suusta.
Vaivoin saivat he hänet huoneesensa kannetuksi, ja kaikkien läsnäolijain yhdistyneet voimat tarvittiin estämään häntä itseään lopettamasta. Päivän koittaessa seisoivat toverinsa hänen vuoteensa ääressä vaatteet repaleiksi revittyinä, kasvot hien vallassa ja silmät ammottaen selällään kauhusta. Tohtori, jota oli lähetty hakemaan, mutta joka ei pitänyt kiirettä tulollaan, pudisti vain päätään ja virnisti suutaan hänet nähdessään.
— Hän on kuollut mies, sanoi hän; — ihmettelen vain ettei se jo ennen ole tapahtunut. Väkijuomat ja irstaisuudet ovat hänen turmelleet ja sitä paitsi on hän jo vanhan puoleinen. Viettämänsä elämä surmaa hänet. Ei ollut toivomistakaan, että toverinsa jättäisivät kotinsa ja huvituksensa enemmäksi aikaa kuin yhdeksi yöksi häntä hoidellakseen. Hän ei juuri ollut huvittava näky heille.
— Saakelia, sanoi herra Chris Crowell, — nähdä hänen viuhtovan käsillään ja huutavan ja vaahtoa pureksivan on kylliksi saamaan miehen loppuijäkseen raittiina elämään, ja hän kohotti väristen olkapäitään.
— Huh! sanoi hän, — suokoon Jumala minulle paremman lopun. Hän vääntelee kuin helvetin tulessa.
— Maan päällä löytyy vain yksi ainoa ihminen, joka voi häntä jollakin tavalla auttaa, sanoi Eldershawe. — Ja se on kaunis Klo, josta nyt on tullut herttuatar, mutta siitä huolimatta hän kyllä tulee häntä hoitelemaan, sen minä vannon. Jo nuorena, kesyttömänä tytön huitukkana hän osotti voivansa omata järkähtämätöntä ja pelotonta ystävyyttä.
Neuvoteltuaan lähettivät he sanan hänelle, ja vähän ajaa kuluttua pysähtyivätkin hänen vaununsa portaiden eteen. Siihen aikaan oli koko talo kauhistuksen vallassa ja toivottomassa sekasorrossa. Naiset hiipivät vavisten talon etäisimpiin sopukoihin, ja ne miehet, jotka vain pääsivät, olivat lähteneet pelloille ja koiratarhaan työhön, heillä kun ei ollut kyllin rohkeutta jäädä hullun isäntänsä ulvontaa ja kiljumista kuulemaan.
Heti tultuaan meni herttuatar huoneesensa kammarineitsyensä seuraamana, ja tuli sieltä ulos puettuna lujaan, siniseen pellavapukuun, tukka huolellisesti sidottuna; valkoisista käsistään oli hän ottanut kaikki muut koristukset paitsi leveän vihkisormuksensa. Tämä yksinkertainen puku laski hänen komean ryhtinsä ja voimansa vielä paremmin näkyviin, ja ne palvelijat, jotka näkivät hänet ohitsekulkiessaan, tunsivat pelon sekaista kunnioitusta.
Hän ei tarvinnut opasta, hän seurasi vain noita kamalia ääniä, kunnes hän tuli lukitulle ovelle, jonka takaa ne kuuluivat. Mahdottoman suuressa, järjestämättömässä sängyssä makasi Jeoffrey herra, jäntevä, karvainen ruumiinsa oli melkein alaston, hän käänteli ja viskautui ja koetti kynsillään raastaa ruumistaan. Kahdella tallirengilllä oli täysi työ pidellä häntä.
Herttuatar meni vuoteen ääreen ja laski valkoisen voimakkaan kätensä vavahtelevalle olkapäälle.