Tähän aikaan kuoli Jeoffrey herra ja hänen loppunsa oli senlainen, kuin hänelle useasti oli ennustettu. Löytyi yksi ainoa, joka hänen viimeisellä hetkellään voi hänelle lohdutusta antaa, se oli se tytär, jonka nuoruuden hän niin huolettomalla kevytmielisyydellä oli ohjannut turmion partaalle.
Kreivitär Dunstanwoldena oli hän häntä ihmetellyt, vaan Osmonden herttuattarena hän herätti hänessä pelon sekaista kunnioitusta. Hän ei koskaan voinut taivuttaa häntä tulemaan luokseen Lontoosen tahi tiloilleen. — Siellä on minulle aivan liiaksi suuremmoista, teidän ylhäisyytenne, oli hänellä tapana sanoa; — minä kun olen vain maalaisherra, ja olen metsästellyt ja juonut ja elellyt niin hurjasti, ettei minusta ole pääkaupungin keikarien joukkoon. Minun täytyy päivällispöydässä juoda itseni juovuksiin, ja humalaisena minusta ei ole herttuattaren pöydän kaunistukseksi. Mutta minkälainen nainen sinusta on sukeutunut! sanoi hän sitten, tuijottaen häneen ja päätään pudistaen. — Minun täytyy ihmetellä joka kerta sinut nähdessäni, kun muistan entisiä aikoja ja ettet kumminkaan kompastunut etkä erehtynyt. Eräänä päivänä sanoi hän: — Tultuasi Dunstanwolden kanssa naimisiin kuulin John Oxonista oikein kauniin jutun — että hän ystäviensä kanssa kaupungissa oli pannut vedon — hän kun aina oli senlainen saakelin lavertelija — että sinä tulisit hänen omakseen, vaikka olitkin niin suurellinen. Ja kun hänen toverinsa tiesivät minkälainen valehtelija hän oli, niin he sanoivat, että ellei hän palatessaan heille näyttäisi sysimustaa, kuuden jalan pituista hiuskiharaa, niin hän oli vetonsa menettänyt, sillä mitään muuta todistusta he eivät uskoisi. Ja kun hän palasi ja sanoi, että hänellä oli ollut senlainen kihara, mutta oli humalapäissään piilottanut sen, eikä sitten sitä voinut löytää, niin he kovasti ivasivat häntä ja ilvehtivät niin hänen kanssaan, jotta miekkoja miteltiin ja verta vuoti. Mutta vaikka hän oli kaunis ja saatanan viekas veijari, niin olit hänelle liian viisas. Ellet olisi ollut niin teräväpäinen ja lujatahtoinen, niin et nyt, Klo, olisi Englannin ylhäisin herttuatar ja sen kauniin nainen.
— Ei, vastasi hän — — siihen aikaan — — mutta elkäämme siitä puhuko! Minä tahtoisin sen muiston kokonaan haihduttaa!
Ajan pitkään kun juomingeissa ja irstaisuudessa kulutetut vuodet alkoivat vaikuttaa suureen, voimakkaaseen ruumiisen, joka muutoin olisi kestänyt seitsemänkymmentä vuotta ja enempikin, joi Jeoffrey herra yhä enemmän ja eleli yhä hurjemmin, sillä hänen raa'at huvituksensa alkoivat kadottaa ilostuttavan voimansa ja toisinaan hän kovasti aikojaan ikävystyi.
— Viina ei enää ole niin väkevää kuin ennen aikaan, mörisi hän, — alkaa olla puute senlaisesta, joka todella huvittaisi. Hyvä Jumala, kun kolmisenkymmentä vuotta takaperin oli hauskat päivät ja yöt!
Ponnistellessaan elvyttääkseen noita entisiä päiviä ja öitä, vajosi hän yhä syvemmälle irstaisuuteen; ja eräänä iltana, kun hän väsyttävän metsästyksen perästä istui päivällispöydässä vanhojen toveriensa kera, kuuristui hän äkkiä tuijottamaan eräässä pimeässä nurkassa seisovaa tyhjää tuolia. Kasvonsa lensivät tulipunaiseksi, hän voihki ja äänensä korisi.
— Mitä se on, Jeoff! huusi vanha Eldershave, puuttuen häntä vapisevalla kädellä olkapäähän. — Mitä se mies tuijottaa kuin mieletön?
— Jack, huusi Jeoffrey herra, jonka silmät näyttivät olevan kuopistaan putoamaisillaan. — Jack! Mitä sinä sanot? Minä en voi kuulla.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ponnahti hän pystyyn huutaen ja viuhtoen käsillään, kuin puolustellen jotakin vastaan.
— Mene tiehesi! ulvoi hän. — Sinähän olet vehreän homeen vallassa.
Missä olet ollut, kun noin homehduit? Mene tiehesi. Missä olet ollut?