Ja he syleilivät toisiaan ja poika oli heidän keskessään, ja hän syleili ja suuteli heitä yhtä aikaa kuin olisivat he olleet yksi olento.
Jokaista vastasyntynyttä lasta suudeltiin ja syleiltiin samalla tavalla, ja lapset syleilivät ja suutelivat heitä. Kaikki he kutsuivat tuota lempeää naimatonta naista "Anne äidiksi" ja rakastivat häntä, hän oli heidän leikkitoverinsa ja lapsellisella tavallaan he suojelivat häntä.
Jokainen tunti saattoi siis Annen elämään runsaampaa sisältöä. Hän oppi jumaloimaan, kun hän ennen oli vain rakastanut, sillä jumaloiminen täytti todella hänen sielunsa. Kun hän entisyyttä ajatteli luuli hän että epäilyksensä ja niiden syyt olivat vain unelmia olleet. Tämä — tämä oli todellisuutta — tämä elämä kauneudessa ja rakkaudessa, jaloissa töissä, hellissä ystävyyden osotuksissa ja lempeissä sanoissa. Tämä ihana nainen, joka puolisonsa sydämessä hallitsi, lahjoitti hänelle kaiken elämän ja rakkauden onnen, kuningattaren tavalla hallitsi hänen taloaan ja synnytti hänelle kauniita lapsia, joita hän kasvatti erinomaisella hellyydellä ja viisaudella.
Mutta Annen omat elinvoimat eivät koskaan olleet suuret, hän oli tullut äitiinsä, joka nuorena kuoli elämän julman taakan musertamana, ja hänellekkin se oli ollut vaikea ja hirmuinen. Hän ei ollut saanut lujaa tahtoa, jolla olisi kyennyt kohtaloaan vastaan taistelemaan, ei taitoa vaikeiden ongelmain ratkaisemiseen eikä voimaa niitä mielestään karkoittamaan. Kun Osmonden herttuatar vuosi vuodelta näytti tulevan kauniimmaksi ja pulskemmaksi, niin hänen sisarensa heikko vartalo yhä heikkeni ja näytti kutistuvan ja vanhenevan. Hänen kasvoihinsa tuli kummallinen väsyneen lempeyden ilme, ja ystävällisiin raukeisin silmiin tuli melkein pyhimyksen kaltainen katse. Paljon hän rukoili ja teki hyvää sekä pääkaupungissa että maalla. Hän luki hartauskirjojaan ja kävi kirkossa, jossa hän hartaasti kuunteli pitkiä, ikäviä saarnoja, joita hän hurskaalla ihailulla ajatteli, kun muunlainen ajatustapa olisi ollut hänestä jumalattomuutta. Yösydännäkin nousi hän rukoilemaan. Hän oli nöyrä sielu, joka pelkäsi ja vapisi Jumalaansa.
— Kun joskus öisin havahdun, sanoi solakka, kaunis Daphne tyttö kerran äidilleen, — niin näen Anne äitin polvistuneena rukoilevan vuoteeni ääressä. Niin hän usein tekee meidän jokaisen luona.
— Se tulee siitä kun hän on niin jumalaapelkääväinen ja rakastaa meitä niin paljon, sanoi John poika jalolla säädyllisyydellä. Osmonden suvussa ei ollut ennen niin kaunista ja pulskaa perillistä ollut. Hän oli kaikkia ikäisiään pitempi ja ryhtinsä oli nuorekkaan voimakas ja sulava.
Pääkaupungissa ja hovissa juteltiin näiden lasten erinomaisesta kauneudesta ja kehittymisestä, niinkuin äidistäänkin ennen oli puhuttu.
— Olla senlaisen naisen puoliso ja senlaisten lasten isä on onni, jota jokainen mies tahtoisi Jumalalta pyytää, sanottiin. — Heidän rakkautensa ei ole vuosien kuluessa laimennut ja lapset ovat sen kukkasia.
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Jeoffrey herran viimeiset hetket.