ENSIMMÄINEN LUKU.
Marraskuun neljäntenäkolmatta päivänä vuonna 1690.
Eräänä usvaisena talviaamuna vuoden 1690 lopulla kaikui Wildairs Hallin linnan pihalla koirien haukuntaa, huutoja ja kavioiden kalketta. Jeoffrey herra teki näet lähtöä metsästysretkelle, ja kun hän oli kiivas luontoinen ja karkeaääninen herra, jolla hyvällä tuulellakin ollessaan oli taipumusta kiroilemiseen, niin vallitsi aina aika mellakka kun hän ystävineen lähti ratsastamaan. Tällä kertaa meluttiin tavallista enemmän, sillä herralla oli mukana edellisenä päivänä tulleita vieraita; iltaruoka oli syöty vasta iltamyöhällä ja juotukin oli vahvasti, siitä syystä vaivasi tänään ketä päänsärky, ketä pahoinvointi, ketä taas ainoastaan pahat tuulet, niin että he milloin sadattelivat levottomia hevosiaan, milloin taas laukesivat kohti kurkkuaan nauramaan, kun joku joukosta laski raakaa pilapuhetta. Niitä kuuluikin kosolta, sillä Jeoffrey herra ja hänen toverinsa olivat koko kreivikunnassa kuulut sekä rohkeapuheisuudestaan että irstaista huvituksistaan ja oli todellakin onni, ettei heillä ollut naisia seurassa tänään, kun rivot puheet ja sadatukset kajahtelivat kylmässä talvi-ilmassa.
Jeoffrey herra oli kaikista äänekkäin, sillä hän oli juonut enin, ja vaikka hän aina kehui sietävänsä enemmän kuin muut ja pysyvänsä pöydässä viimeiseksi, olivat yölliset juomingit kumminkin saattaneet hänet pahalle päälle. Hän laaposti paikasta toiseen, sadatteli koiria ja sätti palvelijoita, ja kun hän nousi ison, mustan ratsunsa selkään, haukkuivat koirat ja rähisivät ihmiset niin, että olisi voinut luulla helvetissä olevansa.
Jeoffrey herra oli pitkä, lihavanläntä mies, kasvot olivat punakat ja kauniit ja silmät mustat; nuoruudessa oli hän ollut kuulu suunnattomasta väkevyydestään, sekä ratsastustaidostaan ja urotöistään juomingeissa. Rajusta elämästään liikkui rumia huhuja, vaikkei hän suinkaan itse niitä rumina pitänyt, vain luuli niistä pikemminkin olevan hänelle aatelismiehenä kunniaa, sillä kun nämä juorut tulivat hänen korvilleen, purskahti hän riemuisaan nauruun. Hän oli nainut kreivikunnan mainioimman, viisitoistavuotiaan kaunottaren, mutta aivan lyhyen ajan kuluttua oli intohimonsa sammunut, ja sittemmin oli hän vihannut vaimoaan, kun tämä muka laiminlöi velvollisuutensa. He olivat olleet yhdeksän vuotta naimisissa, ja vaikka vaimonsa säännöllisesti joka vuosi lahjoitti hänelle lapsen, niin ei niistä yksikään sattunut olemaan poika, ja kun hän oli pahoissa väleissä lähimpien sukulaistensa kanssa, oli jokainen pieni tytär mielestään solvaus hänelle.
Ani harvoin seurusteli hän vaimonsa karissa, joka oli lempeäluontoinen ja suri sorrettua tilaansa ja miehensä osottamaa ylenkatsetta. Lapsista oli elossa ainoastaan kaksi, toiset sairastuivat ja kuolivat jo aivan pieninä. Hänen miehensä tuskin muisti häntä olevan olemassakaan milloin ei nähnyt häntä eikä hän suinkaan tänäkään aamuna häntä ajatellut. Mutta yhtäkaikki sattui niin, että hän erään tallirengin oikastessa jalustinta hänelle ja sättiessään tätä kömpelyydestään, katsahti ylös erääsen tuuheaan muratin ympäröimään ikkunaan. Siellä huomasi hän vanhan vaimon, joka veti uutimet syrjään ja katsoi alas häneen ikäänkuin olisi hänellä jotakin sanottavaa ollut.
Hän huudahti suuttuneena:
— Saakelia! Onko tuo eukko Hapannaama taas siellä, sanoi hän. —
Mitä se muori siellä tekee?
Uudin laskettiin alas ja eukko katosi näkyvistä, mutta hetken päästä tapahtui jotakin tavatonta. Tuo sama muori tunkeutui näet äreänä ja kiirehtien palvelijoiden ohi etehisessä ja liikkasi kivisiä portaita pihalle Jeoffrey herran luo.
— Piru vieköön! huusi tämä. — Mitä te täällä teette? Ei suinkaan hän taas liene julennut hankkia minulle tytärtä elätettäväksi?