— Hävytöntähän se kyllä on, vastasi eukko jurosti, herraa jäljitellen. — Mutta tyttölapsi se sittenkin on; se on nyt tuntikauden vanha ja armollinen rouva —
— Olkoon hän kirottu! murahti Jeoffrey tuikeasti. — Se on jo yhdeksäs, — se on niin paljon kuin yhdeksän liikaa! Tuohan on jo enemmän kuin mies jaksaa kärsiä. Hän tekee sitä vain minua ärsyttääkseen.
— Niinpä vain; harmittaahan se herrasmiestä, joka poika-perillistä haluaisi, vastasi eukko yhtä epäkunnioittavasti kuin herra itsekin, hän kun oli vanha liukastelija ja vallan hyvin tiesi, ettei kannattanut senlaisia rouvia kursailla, jotka eivät miestensä mielistä välittäneet.
— Se olisi ollut pulska poika, mutta kun se nyt kerran ei ole poika ja armollinen rouva —
— Saakeli niitä valitusvirsiä! huusi Jeoffrey herra nyhtäen ohjaksia, niin että hevonen karkasi takajaloilleen.
— Hän ei antanut minulle rauhaa ennenkuin lähdin alas teidän luoksenne, armollinen herra, sanoi hoitajatar harmistuneena. — Hän käski minun sanomaan, että hän tuntee itsensä niin kummalliseksi ja haluaa teitä puhutella ennenkuin lähdette metsästämään.
— Minä en voi tulla, enkä minä tulisi jos voisinkin, en minä nyt sillä tuulella ole, vastasi hän. — Mitä hittoa hän nyt taas luulottelee? Tämä on nyt jo yhdeksäs kerta kun hän tuntee itsensä kummalliseksi, minua on oksettanut yhtähyvin kuin häntäkin, — mutta yhdeksää ei kärsivällisyyteni siedä.
— Jospa hän hourailee, sanoi hoitajatar. — Hän kyyröttää käppyrässä kuin kerä, silmät tuijottavat ja suu höpöttää, eikä hän antanut minulle rauhaa, ennenkuin lupasin sanoa teille: "Pikku Daphne-raukan tähden, jota varmaan ette ole unohtanut!" Hän puristi kättäni ja kertoi nuo sanat moneen kertaan.
Jeoffrey herra nyhtäsi kiroten ohjaksia.
— Silloin hän oli viidentoista vanha, eikä ollut lahjoittanut minulle yhdeksää keltaihoista tytönheilakkaa, sanoi hän. — Sanokaa hänelle, että myöhästyitte, kun jo olin kerinnyt lähteä metsästysretkelle. Hän letkautti ruoskansa siimalla mustaa ratsuaan, joka lähti nelistämään, koirat, metsästäjät ja toverinsa lähtivät jäljestä. Tovereilla oli huulilla ivan hymy, he kun olivat keksineet syyn isäntänsä suuttumiseen.