* * * * *
Huone, jossa rouva pienen lapsensa kanssa makasi isossa, uutimilla varustetussa sängyssä, oli iso, seinäverhot riippuivat repaleina ja siinä oli vain harvoja huonekaluja. Äiti ei katsonut lastaan eikä liikuttanut sitä, näytti pikemmin siltä, kuin olisi hän siirtynyt syrjään päänalukselta, missä pienokainen kapaluksissaan makasi.
Pienikasvuinen hän oli, ja maatessaan tuossa isossa sängyssä, kasvot ja vartalo kuihtuneina kärsimyksistä, näytti hän melkein lapselta. Muinoisina lyhyinä onnensa päivinä olivat ne, jotka tyhjensivät maljoja hänen kunniakseen, nimittäneet häntä Titaniaksi hänen verrattoman ihanuutensa takia, mutta silloin valuikin kiharainen tukkansa maahan asti, kun kammarineitsy heitti sen hajalleen, iho oli ruusunkarvainen, silmät suuret ja kauniit kuin hirvellä. Noin kuukauden ajan oli Jeoffrey herra kiihkeästi ihaillut häntä, hänen rajut tunteensa ilmaukset ja kuuluisuutensa voittivat hänen sydämensä, niin että hän — vaikka olikin vielä aivan nuori ja lapsellinen — piti itseään onnellisimpina kuolevaisista sentähden, että Jeoffrey herran mustat silmät lempeästi katsoivat häntä. Mutta naimisiin jouduttuaan oli joka vuosi ja jokaisen lapsen syntyminen vähentänyt hänen kauneuttaan. Kaunis tukkansa harveni harvenemistaan, iho kalpeni ja vartalo turmeltui. Hän laihtui ja iho kävi kellertäväksi, entisistä pitkistä kiharoista ei enää ollut paljoa jäljellä ja silmänsä olivat suuret ja syvällä kuopissaan. Kun hän oli mennyt naimisiin vastoin sukulaistensa tahtoa, ja kun Jeoffrey herra inhosi vierailuja ja kutsuja, missä hänen omat toverinsa eivät olleet mukana, niin hänellä ei ollut ketään ystäviä ja hän tunsi itsensä yhä yksinäisemmäksi kuta enemmän kolkkoja vuosia kului. Tämä toivoton ja surullinen elämä vaikutti sen, että lapsensa olivat heikkoja ja rumia ja kohta kuolivat tuottaen vain tuskaa hänelle syntymisellään ja kuolemallaan. Yhdeksäs makasi nyt tänä talviaamuna siinä hänen rinnallaan; melu, kavioiden kalke, koirain haukunta ja huudot olivat hiljenneet, ja muratin ympäröimästä ikkunasta tunkeva heikko valo vivahti kellertävän punaiselta.
Häntä vilutti ja tuli paloi huonosti liedellä, siinä kun oli niukasti puuta; hän oli yksin ja tiesi kuolemahetkensä lähestyvän. Vallan varmaan hän sen tiesikin.
Hän oli yksin, sillä puolisonsa hylkäämänä ja kaino- ja lempeäluontoisena hän ei voinut pakottaa harvalukuisia palvelijoitaan kuuliaisuuteen, eikä kukaan heistä täyttänyt velvollisuuttaan häntä kohtaan. Vaimo, jota Jeoffrey herra eukko Hapannaamaksi nimitti, oli viimeisten viiden vuoden kuluessa tänlaisissa tapauksissa ollut hänellä ainoana hoitajana siitä syystä, ettei hän niinkuin moni osaavampi hoitaja suuria palkkoja vaivoistaan vaatinut, Jeoffrey herra oli näet vannonut, ettei hän rupea maksamaan saadakseen tytön huitukoita niskoilleen. Se oli siivoton juopotteleva vanha akka, joka piti suustaan hyvän huolen ja vaati hyvää, voimakasta ruokaa jaksaakseen muka vaikeita tehtäviään täyttää, vaikka hän kyllä ymmärsi asettaa niin, etteivät ne häntä suurestikaan rasittaneet, kun näet ei kukaan välittänyt pitää hänen töistään lukua.
— Yöllä oli niin levotonta, mutisi hän tuoden Jeoffrey herran vastausta vaimolleen. — Vanhat jalkani ovat uupumaisillaan enkä jaksa selkäänikään oikaista. Minä menen alas kyökkiin saamaan hiukan ruokaa ja lämmittelemään. Teidän armonne oma kammarineitsy voi istua täällä sen aikaa.
Mutta hänen armonsa "oma kammarineitsy" oli myöskin Annen ja Barbaran ainoa hoitaja, heidän huoneensa olivat linnan toisessa kylkirakennuksessa, ja hänen armonsa tiesi vallan hyvin, ettei hän käskettynäkään tulisi ja ettei häntä käskettäisikään.
Hän tiesi myös, että tuli oli sammumaisillaan, mutta vaikka hän värisi vilusta peitteen alla, niin hänellä ei ollut voimia huutaa muijaa takaisin kun näki hänen poistuvan lisäämättä puita liedelle.
Siinä hän nyt makasi yksin, vaimo raukka, ei pienintäkään ääntä kuulunut hänen ympärillään; ohuet huulensa alkoivat vavahdella, ja suuret, vuoteen uutimiin tuijottavat silmänsä herahtivat kylmiä kyyneleitä täyteen, ne valuivat hitaasti kasvoille ja tuntuivat laihoja poskia viilistävän, eikä hän edes jaksanut pyyhkäistä pois vesi-juovaa kasvoiltaan.
— Yhdeksän kertaa tällä tavalla, läähätti hän voipuneena, — ja ainoastaan sadatusten ja moittivain kovain sanain takia. Olinhan itsekin vain lapsi, ja hän rakasti minua. Hän rakasti minua vielä tavallaan niinkauan kun nimitti minua omaksi Daphnekseen, omaksi kauniiksi, pikku Daphnekseen. Mutta nyt — hän käänsi hitaasti päänsä toisaalle. — Me naisraukat — suolainen kyynel vierähti huulille, ja hän tunsi sen katkeran maun, — olemme luodut silmänräpäyksen ajaksi hyväiltäviksi ja sitten näin makaamaan — sitä varten, ainoastaan sitä varten. Toivoisin että pienokainen tuossa olisi kuollut.