Hengitys kävi raskaammaksi ja läähättäväksi ja silmät yhä suurenivat.
— Olin lapsi vain, kuiskasi hän — lapsi vain — kuin — kuin tuo pienokainen — on oleva — jos hän elää viisitoista vuotta.
Huolimatta suuresta voimattomuudestaan, jota jok'ainoa läähättävä henkäys enensi, ponnisti hän viimeiset voimansa lähetäkseen tyynyä, jossa lapsensa makasi, ja kun se vihdoin onnistui, makasi hän siinä tuijottaen lastaan ja sisäänpainunut rinta kohoili suonenvedontapaisesti. Selällään ammottavia silmiä alkoi jo kuoleman lasinkaltainen kalvo peittää, mutta himmenevä katse näki kuitenkin tuossa nukkuvassa lapsessa jotakin ihmeellistä ja levottomuutta herättävää. Muutamia tuntikausia se vasta oli elänyt, mutta kumminkaan sen kasvot eivät olleet punaiset ja ryppyiset kuin vastasyntyneen lapsen, vaan pienten kasvojen piirteet olivat omituisen selvät ja pientä päätä peitti sankka, musta, pehmonen tukka. Paremmin nähdäkseen hän koetti vetäytyä vielä lähemmäksi.
— Ei hän ole toisten lasten näköinen, sanoi hän. — Ne eivät olleet kauniita — ja ovat turvassa. Tämä — tämä tulee olemaan — Jeoffreyn ja — minun näköinen.
Ratisten sammui kituva tuli.
— Jos hänestä tulee kaunis — ja hän äidittömänä jää isänsä hoteille, kuiskasi hän vaivaloisesti, — ei hänelle voi tapahtua muuta kuin pahaa. Ensi hetkestään hän, onneton pikku raukka, saa sitä kokea!
Kurkussa kuului korahdus hengittäissä, mutta lasinkaltaisissa silmissä välähti äkkiä kummallinen kiilto, ja hän vetäytyi hohottaen yhä lähemmä lasta.
— Se ei ole oikein, voihki hän. — Jos minä — jos minä voisin panna käteni suusi päälle — estääkseni sinua poloinen hengittämästä — niin se olisi parempi — mutta — voimani eivät — riitä.
Kuoleva ponnisti kaikki tahtonsa voimat pannakseen kätensä lapsen suulle. Kuihtuneissa kasvoissa leimahti raju ilme, korahdukset kurkussa yltyivät ja hän kaatui suulleen lapsen rinnoille. Se heräsi ja avasi kaksi suurta mustaa silmää, sen vastasyntynyt elämä taisteli äidin kuolevaa heikkoutta vastaan. Hänen kylmä kätensä oli sen suun päällä ja pää painoi sen ruumista, sillä hänellä ei ollut voimia liikkumaan jos olisi tahtonutkin. Mutta tuolla pienellä olennolla oli ihmeelliset voimat. Hän taisteli ja väänteli pieniä jäseniään kunnes käsi luiskahti pois ja saatuaan suunsa vapaaksi alkoi hän kirkua. Eikä kirkunakaan ollut kuin vastasyntyneen lapsen, vaan se oli kovaa ja kimakkaa ja tuntui siinä kuin lapsellista kiukkuakin. Ei hän ollut niitä, jotka nöyrästi taipuvat, hän oli luotu taistelemaan.
Kenties lapsen kimakat huudot kuuluivat äidille, sillä hän hengitti kolmasti syvään ja vaikeasti — viimeisen kerran vavahdellen ja katkonaisesti — ja liedellä sammui viimeinen tulen kipinä.