— Niiden joukossa hän tulee purjehtimaan kuin kuninkaallinen sotalaiva, sanoi muuan, — ja hänen loistonsa himmentää kaikki muut aivan kuin ilotulitus talipätkän.

Kello löi kaksitoista ennen kuin hän palasi takaisin. Juuri kun viimeinen kellonlyönti helähti, avattiin ovet ja Klorinda ilmestyi kynnykselle. Molemmin puolin häntä seisoi kammarineitsy, ne kantoivat korkealla hänen päänsä päällä hopeajaloissa palavia vahakyntteliä, niin että hän oli kuin valovirran keskessä.

Hänen pukunsa oli paksusta purpura ja hopea brokadista, ja hänellä oli yllään leveä pönkkähame, josta hoikka vyötärys kukanvarren tavoin kohosi; musta tukkansa oli korkealle kammattu ja sitä kaunisti jalokivi koriste, timantteja välähteli valkoisella kaulalla, ja hän oli niin häikäisevän kaunis, että koko seura hänet nähdessään kavahti seisoalleen.

Hän niiasi syvään ja seisoi siinä heidän edessään pää ylpeästi taaksepäin heitettynä ja suu pilkallisessa hymyssä. Hän katsoi heitä kuin mahtava kaunotar alamaisiaan.

— Polvillenne! huusi hän, — juokaa polvistuneina maljani. Tästä hetkestä pitäin täytyy kaikkein miesten näin nöyrtyä, — kaikki, joita minä suvaitsen silmäilläkkään.

VIIDES LUKU.

"Minua ei keksitä."

Tästä lähtien ei Klorinda enää metsästänyt pojanvaatteissa, hän käytti vain silkkipukuja, hienoimmasta pellavakankaasta tehtyjä vaatteita ja kalliita pitsejä. Ahkerasti täytyi kammarineitsyen ommella uusia pukuja ja valmistaa hyvän hajuisia hajuvesiä; neidille piti niin usein muuttaa pukuja ja kammata tukka jollakulla uudella tavalla, että elämä palvelija raukasta tuntui raskaalta taakalta. Ennen oli tämä palvelus, emännän kiukkuisuudesta huolimatta, ollut huokeaa ja mukavaa, mutta nyt oli aivan toista. Klorinda neidille ei löytynyt vertaista vaativaisuudessa ja kiivaudessa, kun häntä ei mieltä myöten osattu koristella. Vierasten naisten ja herrain läsnäollessa suvaitsi hän nyt kyllä käyttää sivistyneempää kieltä ja paremmin hillitä itseään, mutta ollessaan kahden kesken kammarineitsyn kera vaatetushuoneessa oli hän jos kuin hävytön, kun eivät nauharuusut ja pönkkähameet sattuneet mieleisiään. Tässä piilopaikassaan sadatteli hän ja pieksi kammarineitsyttään, kiskoi yltään puvun ja tallasi sitä jaloillaan tahi viskasi hiusvoidepurnukat tyttöraukalle päähän. Ja tätä omavaltaisuutta harjoitti hän niin sukkelasti ja häikäilemättä, että häntä palveltiin verrattoman joutuisasti ja suurimmalla alamaisuudella.

Sama rohkeus ja taipumaton tahdon voima, jolla hän aikaisimmasta lapsuudestaan oli tottunut panemaan tahtonsa täytäntöön, auttoi häntä nytkin saamaan aikaan sen, mitä hän naisellisella viekkaudella oli päähänsä pannut, että nimittäin kauneudellaan voittaa koko kreivikunta ja hallita yksinvaltiaana sen tunnustettuna kaunottarena, kunnes hänen onnistui voittaa rikas ja ylhäinen puoliso.

Yleistä hämmästystä herätti kaikkialla se sanoma, että neiti Klorinda Wildairs oli muuttanut kummalliset ja sopimattomat tapansa ja että hänestä oli tullut sukunsa ja kauneutensa arvoinen hieno ja hyvin kasvatettu nuori nainen. Tämä ilmeni ensi kerran, kun hän eräänä sunnuntaina tuli kirkkoon neiti Wimpolen ja molempain sisartensa seurassa, joiden rumuus, moukkamainen käytös ja halpa vaateasu oli sopivana taustana Klorinda neidin lumoavalle kauneudelle. Hyvin harvoin Wildairs Hallen isot vaunut pysähtyivät kirkkotarhan portille, joskus vain sunnuntai-aamuina pitkän loman perästä, kun Jeoffrey herra sattui hyvälle tuulelle ja kuski oli taipuvainen, sai neiti Wimpole oppilaineen ajaa jumalanpalvelukseen. He astuivat tavallisesti jalan ja lämpimällä säällä saapuivat he kirkkoon kasvot tulipunaisina ja kiiltävinä ja sateella ja likaisella kelillä hameet lian vallassa.