— En minäkään ole, vastasi Klorinda, — ja siitä kiitän taivasta.
— Hävytön sinä olet, senkin kaunis lutka, nauroi isä. — Dunstanwolde vanhus ihastui sinuun tänä iltana. Hän ei saanut silmiään sinusta, kerran sinut huomattuaan.
— Sen asian tiedän minä paremmin kuin sinä, isä, sanoi nuori kaunotar. — Ja minä näin, ettei hän voinut, vaikka olisi tahtonutkin. Ellei ketään nuorempaa ja rikkaampaa aatelismiestä ilmesty, niin on hän tuleva puolisokseni.
— Sinulla on tarkka silmä ja terävä äly, sanoi Jeoffrey herra vilkaisten häneen — hänen päähänsä kun äkkiä pälkähti uusi ajatus. — Etkä sinä koskaan tuhmuuksia tekisi, sen päältä minä uskallan vaikka veikan panna. Kyllä ne sinua tiukalla pitävät, eikä niiden lemmenlaverruksia ole aivankaan helppo vastustaa, mutta minun ei tarvinne nousta hevosen selkään ja pistolit tuppeihin varattuna ratsastaa hakemaan kunniatonta roistoa, pakottaakseni häntä naimaan sinua, niinkuin Chris Crowellin täytyi tehdä nuorimman tyttärensä takia. Mutta sinä et koskaan tule tuhmuuksia tekemään, — vai kuinka, Klo?
— Minäkö, en, vastasi tämä. — Ole siitä varma. Minua ei keksitä.
Voitollisen kaunottaren osaa näytteli hän niin taitavasti, ettei viekkain äitikään olisi voinut paremmin hänen asioitaan asetella. Kosijat tappelivat hänestä; kunnioitettavat miehet lankesivat hänen jalkainsa juureen; haaveilevat nuorukaiset kirjoittivat hänestä runoja, joissa ylistettiin hänen silmiään, valkosta poveaan, rusoposkiaan ja majesteetillista ryhtiään. Kemuissa hän kuningattarena hallitsi, kauneuden kilpailuissa oli hän voitollinen Venus, voittojuhlissa kaikkien hallitsijatar.
Dunstanwolden lordi, jonka suku oli vanhimpia, ja joka omassa ja lähimmässä kuudessa kreivikunnassa omisti rikkaimmat hovit ja nuoruudessaan oli nainut rakkaudesta, mutta vuoden kuluttua kuoleman kautta kadotti sekä vaimonsa että pienen poikansa, oli jo kauan saattanut kaikki tytöt ja äidit epätoivoon, kun häntä oli mahdoton saada naimahaluiseksi. Mutta metsästystanssiaisten jälkeen alkoi tuo sureva aatelismies, joka nyt jo oli vanhemmalla puolen ikäänsä, taas ottaa osaa seuraelämään, jossa hän ei moneen vuoteen ollut näyttäytynyt. Eikä monta kuukauttakaan kulunut, ennenkuin jo yleisesti tiettiin lordin mielistyneen nuoreen kaunottareen ja luultiin hänen vain odottavan tältä pientä vihjausta, pannakseen kreivinarvonsa ja tilansa hänen jalkainsa juureen.
Pari vuotta tätä ennen olisi sitä pidetty puolihulluna haaveilijana, joka olisi viitannutkaan senlaiseen mahdollisuuteen, että tälle nuorelle naiselle semmoinen kunnia tapahtuisi. Mutta Klorinda neiti oli häikäisevällä kauneudellaan ja arvokkaalla käytöksellään kohonnut, senlaiseen asemaan, että nyt löytyi niitä, jotka rohkenivat epäillä, pitäiskö hän lordia kyllin rikkaana ja arvokkaana ruvetakseen hänen kreivittärekseen. Harvinaisella etevämmyydellään hän muka pääkaupunkiin ja hoviin päästyään voisi jonkun herttuankin siepata.
Neiti Klorinda Wildairsin päiviä muisteli vielä seuraava miespolvikin päivällispöydässä maljoja tyhjennellessä, vaikka useat ainoastaan olivat kuulleet isäinsä hänen kauneuttaan kehuvan. Tuntui siltä, että hänen kauneutensa joka suhteessa oli täydellinen. Hänellä oli ruumiinmuoto kuin Diana jumalattarella; sysimustat kiharansa olivat niin pitkät ja tuuheat, että hän voi kääriytyä niihin kuin kauhtanaan. Isot silmänsä säihkyivät ja vaikka sanottiin, ettei kukaan koskaan ollut niissä ikävöimisen ilmettä huomannut, niin ihailijansa joutuivat epätoivoon, ajatellessaan miten hurmaavalla tavalla ne voisivat rakkautta ilmaista, jos hän nimittäin alentuisi ketään rakastamaan. Kädet ja jalat, niska, hoikka vyötäys, ruusunpunainen ja hohtavanvalkoinen iho, pienet korvat, purppurahuulet, helmenkaltaiset hampaat ja pitkä, valkoinen kaula — kaikki oli yhtä täydellistä.
— Hänen sulonsa ovat senlaiset, sanoi muuan hänen ihailijoistaan, — että täytyy tyhjentää jokaisen malja erikseen, hänen maljaansa ei voi kerrallaan juoda niinkuin tavallisen naisen. Ja sulonsa ovat niin lukuisat, että hänen orjansa hoiperrellen lähtee pöydästä, jos vain on ne kaikki muistanut.