— Ei Dunstanwolden eikä muidenkaan, vastasi hän. — Minä en aio antaa kellekkään puheen aihetta. Pidä sinä, isä, vain Annea ja Barbaraa silmällä, ettei rumuutensa viekoittele heitä kellekkään liiallista hellyyttä osottamaan. Minun kauneuteni on myöskin rikkauteni!
Kun John Oxon herraa odotettiin vieraaksi vietti Margery neiti huolellisia päiviä. Hänen tulonsa edellisenä iltana kutsui Klorinda neidin vaatetushuoneesensa, antaakseen hänelle käskyjä tavallisella ylpeällä tavallaan. Hänen pitkä, musta tukkansa valui tuolin selustimen yli lattialle, kun kammarineitsy kutri kutriltaan harjasi sitä, ja hän säteili kauneutensa täydessä loistossa. Hän lienee ollut joko vihastunut tahi iloinen, sillä poskensa hehkuivat tavallista enemmän ja pitkien silmäripsien alla säteili kuin timantteja.
Ensi silmäyksellä luuli Margery neitikin häntä vihastuneeksi, — silmissä kun paloi senlainen tuli ja kun povi kohoili nopeasti hengityksestä; mutta lähemmin tarkastaessa näytti kun olisi hän ollut hyvällä tuulella, sillä hymykuopat suupielissä olivat tavallistaan syvemmät ja täyteläisillä huulilla väikkyi hymy. Mutta katse kohosi äkkiä ja kasvojen sävy muuttui taas majesteetilliseksi.
— Tiedättekö mitään siitä aatelisherrasta, John Oxonista, joka huomenna tulee tänne vierailemaan?
— Hyvin vähän, armollinen neiti, vastasi neiti Wimpole pelokkaalla alamaisuudella.
— On siis parasta, että saatte lähempiä tietoja, koska minulla hänen suhteensa on annettavia käskyjä, sanoi nuori kaunotar.
— Se on minulle kunniaksi, vastasi duenna parka. Klorinda neiti katsoi häntä suoraan silmiin.
— Hän on pääkaupungista ja Eldershaven lordin sukulainen. Hän on kaunis mies ja on viekoitellut monta naista mielettömyyksiin, ja hän tahtoo saada mainetta aatelisnaistenkin sydänten ja siveyden valloittajana. Jos hän senlaisen maineen on pääkaupungissa saanut, mitä sitten maalla. Mutta täällä hän ei senlaisista voitoista saa riemuita. Hän suvaitsee suositella minua, hän on isäni vieras ja komea kavaljeeri. Antaa hänen lörpötellä niin paljon kuin haluaa. Minä kuuntelen kun sattuu, miten mieleeni juohtuu. Minä olen sanoihin tottunut. Mutta asettakaa niin, ettemme koskaan jää kahdenkesken.
Kammarineitsy pörhisti kuuntelemaan. Klorinda näki hänet peilissä.
— Tee tehtäväsi, ellet tahdo saada korvillesi, sanoi hän äänellä, joka pani tytön vavahtamaan.