— Te ette tahdo jäädä kahdenkesken nuoren herran kanssa, änkytti
Margery neiti.
— Jos hän tulee voidakseen kerskata uudesta valloituksesta, sanoi Klorinda, taas katsoen häntä silmiin ja rypistäen mustia kulmakarvojaan, — niin aion pelata yhtä taitavasti kuin hänkin. Mutta hän ei saa paljon kerskailemisen syytä kun saa seurustella kanssani ainoastaan vanhan sukulaiseni läsnäollessa. Muistakaa nyt vain tehtävänne.
— Kyllä minä sen muistan, armollinen neiti. Minä täytän tahtonne.
— Se on hyvä, sanoi Klorinda. — En tahdo pitemmältä vaivata teitä.
Voitte mennä nyt.
KUUDES LUKU.
Anne sisko löytää erään muotokuvan.
Neiti meni hyvillä mielin tiehensä. Kaiken ikänsä oli hän arkaillut henkilöitä ja asioita, jotka eivät oikeastaan mitään pelkoa herättäneet, mutta Klorinda vaikutti hänessä enin alamaista pelkoa. Häntä hän aina lähestyi salaisella vavistuksella ja kun hän sai luvan mennä tiehensä tunsi hän aina sydämensä kevenevän. Ja kumminkin hän enemmän kuin muut kunnioitti ja ihaili hänen kauneuttaan, sukkeluuttaan ja rohkeuttaan.
Tyhjässä vasemmassa kylkirakennuksessa, josta puuttui sekä hauskuutta että mukavuutta, löytyi kumminkin soppi, jossa ei pelko häntä ahdistanut. Molemmat ensimäiset oppilaansa, Barbara ja Anne neiti, olivat hiljaisia, sävyisiä nuoria naisia. Sisarensa sanoi heistä, että he olivat yhtä typeriä kuin rumiakin, eikä kukaan voinut heitä kauniiksi sanoakkaan, mutta mitä Klorinda ylenkatseellisesti typeryydeksi nimitti oli heidän köyhän sukulaisensa ainoa lohdutus. Ne eivät häntä toruneet, ne eivät turhia haaveilleet, eivätkä halunneet muita huvituksia kuin kävellä maantiellä, leikkiä pienen Kupido nimisen koiransa kanssa, keriä silkkilankaa koruompeluksiin, ja istua ompelukehyksiensä ääressä.
Sisar oli heistä jumalatar, jota ei julennut lähestyä. Hänen kauneuttaan piti ylellisillä koristuksilla enentää, mutta he saivat olla kaiken puutteessa, mikä vähänkin olisi voinut heitä kaunistaa. Se oli heistä vain oikeus ja kohtuus. He eivät häntä vihanneet eivätkä kadehtineet, ottivatpa vielä kiitollisuudella vastaan ne koristukset, joita hän joskus heille lahjoitti, kun ne eivät hänelle itselleen enää kelvanneet. Hänen aikansa kului niin tarkkaan huvituksissa, ettei hän joutanut sisariaan huomaamaan, jos hän luonnostaan olisi ollutkin taipuvainen sukulaisrakkautta osoittamaan. Kun he tiesivät hänen johonkin kestiin lähtevän kurkistivat he salaa jostakin ikkunasta hänen lähtöään ja kotiintuloaan. Margery neiti kertoi heille hänen ihailijoistaan ja voitoistaan, rikkaista maalaisherroista, jotka kosivat häntä, ja herra John Oxonin elämästä pääkaupungissa, ja että tämäkin oli hänen ihailijoitaan, vaikkei niin täydellisesti ollutkaan hänen orjansa kuin ne muut.
Anne oli sisaruksista lahjakkain. Niukasti oli luonto molemmatkin varustanut, mutta Barbara oli rumempi ja typerämpi kuin sisarensa. Annella oli sitä paitsi hellä sydän ja taipumusta tunteellisuuteen. Hän oli laiha ja kulki kumarruksissa, ihonsa oli samea; tukka oli tosin sankka, mutta se ei ollut kaunis ja näytti päätä painavan, silmät olivat lempeät ja raukeat. Hän luki salaa romaaneja, joita hän varkain otti kirjastosta, jonka muuan suvun kantaisistä, jota Jeoffrey herra sanoi tuhmaksi pöllöpääksi, oli perustanut. Noista kirjoista, joita hän makuuhuoneesensa piilotti, sai hänen kokematon sielunsa aihetta monenlaisiin ajatuksiin, ja niissä kerrottujen sankarien ja kaunottarien romantilliset seikkailut muodostivat maailman, jossa hän yksinäisyydessään iloitsi. Tyttö raukka, jota aina oli laimiinlyöty ja jonka viattomat vaistot syntymästä asti oli tukahdutettu, tarvitsi hauskuudekseen noita kauniita unelmia, vaikka kohtalo näkyi määränneen, etteivät ne koskaan toteutuisi.