Hänen kaunis sisarensa Klorinda se oli, josta hänen romantillinen mielikuvituksensa sai yllykettä. Hänen lumousvoimansa se oli, joka hänen mielestään saattoi ritarit turnajaisissa taistelemaan ja kuninkaat rikoksia tekemään, ja hän arveli, että niin loistavalle kauneudelle olisi kaikki anteeksiannettavaa. Alinomaa Klorinda oli hänen mielessään, ja eräänä aamuna, kun hän luuli hänen menneen ulos, hiipi hän käytävään, jonka varrella Klorindan huoneet olivat. Hän aikoi näet jostakin oven raosta silmäillä niitä koristuksia, joihin sisaren samana päivänä piti pukeutua muutamassa läheisessä herraskartanossa vietettävissä nimipäiväkemuissa ja joita kamarineitsy ehkä parhaallaan oli käsille ottamassa. Mutta ovi olikin auki ja hän pysähtyi sykkivin sydämin kynnykselle. Isolle, tammipuiselle, veistoksilla koristetulla ja repaleisilla uutimilla varustetulle sängylle oli levitetty senlainen loistava komeus, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut näin läheltä nähnyt. Klorinda neiti aikoi tänä iltana loistaa sinisessä hopeabrokaadissa ja tuo kallis puku makasi kaikessa komeudessaan sängylle levitettynä. Kaunis povi ja olkapäät paljastettaisiin ihailtaviksi, ja niiden kauneutta enentäisivät hienot pitsit ja helminauhat. Olisi vaikea selittää, miksei Jeoffrey herra myönyt vaimonsa jalokiviä, ennenkuin hän mieltyi kuusivuotiseen tyttäreensä. Sängyllä oli muun muassa jalokivillä koristettu viuhka ja lattialla — ikäänkuin kahisevien hameiden alta pilkistämässä — oli siniset, hopealangoilla kudotut kengät. Ne olivat korkeakantaiset, rintavat ja hienot. Annesta niillä näytti olevan kuninkaallinen leima ja että ne oli tehty vartta vasten sydämiä tallaamaan.
Vaatimaton tyttö raukka, jonka silmissä nämä kapineet näyttivät olevan kuningattaren vaatehuoneesta kotoisin, ei jaksanut voittaa kiusausta mennä niitä lähemmin tarkastamaan. Vapisevin sydämin astui hän kynnyksestä yli. Hän astui sängyn luo, siihen levitettyä pukua katsomaan, hän uskalsi liikuttaa sen vierellä olevia hajuvedeltä lemuavia hansikkaita, ja laski vapisevan sormensa vyötäisiltä suippumuoselle liiville, jonka vyötäys oli kuin lapselle tehty.
— Voi kuinka kaunis hän on oleva! Kuinka kaunis! huokaili hän. — Ja kaikki hänen jalkojensa juureen heittäytyvät, eikähän se ole kummakaan. Niinhän on ollut koko hänen elämänsä ajan siitä asti kun hän oli pieni tyttönen, jolloin hän kauneudellaan ja tahtonsa voimalla sai kaikki taivutetuiksi. Barbara ja minä emme ole senlaisia. Me olemme heikkoja, typeriä, emmekä uskalla ajatuksiamme julkilausua. Me olemme kerrassaan kuin toisen maailman olentoja. Mutta Hän, joka kaikki johtaa, on sen niin asettanut. Hän on jakanut meille perintömme — perintömme.
Viimeisiä sanoja lausuessa näkyi tyttö raukan rumissa kasvoissa alakuloisuuden ilme, ja katse kääntyi pieniin, sieviin kenkiin jotka tyhjinäkin näyttivät sydämiä tallaavan. Hän kumartui ottamaan toisen niistä käteensä, mutta samassa sattui kätensä esineesen, joka lattialle pudotessaan näytti vierähtäneen sängynuutimien alle. Se oli nauhaan kinnitetty pienoismuotokuva, ja hän otti sen ihmetellen ylös lattialta. Hän tuijotti siihen niin hämmästyneenä, että tuskin tiesi mitä tekikään. Hän ei tarkoittanut vakoilla; sitä hän ei olisi uskaltanut, jos olisi mielensäkkin tehnyt. Mutta samassa kun katse kiintyi kuvaan, vavahti hän ja punastui niin kuin hän ei elämässään ennen ollut punastunut. Purppurahohde laskeutui kasvoilta alas kaulallekkin, jota liina siveästi peitti. Silmänsä loistivat ihastuksesta ja jostakin hänelle aivan oudosta tunteesta.
— Kuinka kaunis! virkkoi hän, — aivan kuin nuori Adonis ja ryhti kuin kuninkaallisella prinssillä! Kuinka se on voinut — mikä ihmeellinen sattuma sen on tähän tuonut?
Mutta äkkiä hän pelästyi, hän oli mielestään melkein pulassa.
— Mitä minun tulee tehdä tämän kanssa, kuiskasi hän vavisten. —
Mitähän hän sanoo, tienneeköhän tahi ei että se on täällä hänen
huoneessaan? Hän suuttuu minuun, kun olen uskaltanut liikuttaa sitä.
Mitä minä teen?
Taas hän katsoi sitä, ja punastuminen ja mielenliikutus antoivat hänen kasvoilleen elävyyttä ja lämpimän värin.
— Minäpä panen sen paikolleen sinne, josta sen löysinkin, sanoi hän — niin omistaja voi sen löytää. Hän se ei voi olla, hän se ei voi olla! Jos laskisin sen hänen pöydälleen, niin hän ankarasti toruisi minua, — hän osaa olla vihainen kun tahtoo.
Hän kumartui ja laski sen takaisin uutimien suojaan. Kun hän tunsi sen koskettavan kovaa tammilattiaa kohosi rinnastaan huokaus.