— Onhan aivan sopimatonta, että minä sen sinne panen, virkahti hän, — tuntuu melkein kuin olisin epäkohtelias; mutta minä en uskalla — minä en uskalla toisin tehdä.
Hän aikoi kääntyä lähteäkseen huoneesta, tuo pieni tapahtuma kun oli aivan vallannut hänen, mutta kuuli samassa kavioiden kopinaa sen ikkunan takaa, jonka ohi hän oli kulkemassa, ja katsahti ulos nähdäkseen palasiko Klorinda ratsastamasta. Klorinda neiti oli verraton ratsastaja, hän oli hevosen selässä niin kaunis ja upea ja hän ratsasti senlaisella hevosella, jolla ei muut naiset olisi uskaltaneet ratsastaa, — se hevonen oli erinomaisen kaunis, mutta niin vaarallinen käsitellä, että hänen ratsuruoskassaan oli lyijynasta kuin herroillakin.
Mutta se ei ollut Klorinda; ja kun Anne huomasi pihalle pysähtyneen nuoren herran, peräytyi hän, tapasi kädellä sydäntään ja veri syöksähti taas kalpeisin kasvoihin. Mutta tuokion kuluttua kumartui hän taas eteenpäin katsoakseen ratsastajaa, ja katseessaan kuvastui koko sydämensä.
— Hän se on! läähätti hän; se on hän itse! Hän on tullut sisartani tapaamaan, ja nyt hän ei olekkaan kotona. Mies parka tuli tänne niin iloisena ja riemastuneena ja nyt hän saa alakuloisena kääntyä takaisin. Kuinka kaunis hän on ja hienosti puettu!
Kaunis hän todella olikin komeassa ratsastuspuvussaan, kauniine kasvoineen ja höyhentöyhtö hattuineen päiväpaisteen kimmeltäissä vaaleilla kiharoilla. Se oli John Oxon herra, ja hänellä oli nyt yllään sama puku, jota hän käytti pääkaupungin puistoissakin ratsastaessaan kun hovista oltiin siellä. Niin koreita eivät maalaisherrat koskaan olleet, vaikka heillä oli kauniita hevosia, kun useat heistä olivat mainioita hevosmiehiä.
Hän painoi poskensa ulkonevan ikkunan pieleen, jonka sakea muratti peitti, ja tähysteli ulos niin jännitetyllä huomiolla, ettei hän voinut kääntää katsettaan pois. Hän näki ratsastajan kääntyvän pois kuultuaan ettei häntä voitu vastaanottaa, hän painoi kasvonsa ikkunaruutuun nähdäkseen miten hän ratsasti tammikujaa alaspäin ratsaspalvelijansa seuraamana.
Näin hän seisoi tähystellen kunnes ratsastaja katosi näkyvistä tammien taakse; mutta eipä lumous sittenkään hälvennyt, vaan hän seisoi yhä tuijottaen siihen paikkaan, jossa hän oli ohi ratsastanut, kunnes joku ääni hänen takanaan äkkiä vavahdutti häntä. Hän kuuli äänekästä, heleää naurua, ja kun kääntyi katsomaan kuka se oli, huomasi hän Klorinda sisarensa kynnykselle pysähtyneenä ikäänkuin sen näyn pidättämänä, joka täällä hänen katsettaan kohtasi. Anne parka painoi taas käden sydämelleen.
— Sisko, sisko! voihki hän. Sen enempää hän ei saanut sanotuksi.
Hän huomasi erehtyneensä. Klorinda ei näet ollutkaan ratsastamassa, sillä hän oli kotoisessa vaateasussa ja kesken kauhistuksensakkin johtui hänelle mieleen, että tuo kaunis, nuori herra kentiesi jonkun palvelijan huolimattomuudesta oli saanut kieltävän vastauksen vastoin sisaren tahtoa. Omasta puolestaan hän vain odotti, että hänet vihaisilla ivasanoilla ajettaisiin pois, kun hän oli rohjennut sinne sisään tunkeutua. Mitäpä muuta hän olisi osannut odottaakkaan tuolta ihanalta naiselta, joka, vaikka he olivat samaa lihaa ja verta, kumminkin aina kohteli häntä kuin tarpeetonta palvelijaa. Mutta Klorindan katse ei ihmeeksi ollutkaan vihainen, hän vain nauroi kuin olisi tuo näky häntä kovin huvittanut.
— Sinäkö täällä, Anne, sanoi hän, — ja vieläpä kevytmielisesti kauneiden kavaljeerein perään tirkistelemässä! Margery neiti saa luvan pitää sinua silmällä, muutoin pannaan pian juoruja liikkeelle. Sinä sisko, kainoine kasvoinesi ja niin arkakin kuin olet! Sitäpä ei olisi uskonut.