— Elä nyt lörpöttele, sanoi Klorinda. — Eläkä maailman edessä esiinny liian nöyränä. Minulle voit olla niin nöyrä kuin tahdot.
— Sisko, minä rupean — minä rupean palvelijaksesi, minä jumaloin sinua, huudahti tyttö raukka ja suuteli taas tuota valkoista kättä, joka senlaisella kuninkaallisella auliuudella oli hänelle näin paljon iloa antanut, hänelle ei johtunut mieleenkään että käyttämätön puku ja muutamat nauhat olivat vähäinen lahja vain.
Tuokion kuluttua tuosta kiitollisesta hyväilystä teki Klorinda äkillisen liikkeen kuin olisi hän jotakin säikähtynyt. Ensin kohotti hän kuin sattumalta kätensä kaulapitseihinsä, ja sitten hän vavahti, — mutta seuraavalla silmänräpäyksellä tuli kasvoihin taas sama ilme kuin ennenkin.
— Mitä se on, huudahti Anne. — Oletko jotakin kadottanut?
— En, vastasi Klorinda välinpitämättömästi ja kiinnitti taas huomionsa tammikaapin sisältöön, — minä kaipasin vain erästä koristetta, jota vedon takia kannoin; en olisi tahtonut sitä kadottaa ennenkuin olen vedon voittanut.
— Sisko, uskalsi Anne sanoa ennenkuin lähti omaan synkkään maailmaansa vasemmassa kylkirakennuksessa, — on vielä eräs asia, jonka mielellään tekisin jos annat minulle luvan. Minä voisin näet korjata nuo sänkysi uutimet. Olen sukkela ompelemaan ja tahtoisin vähän taitoni mukaan palvella sinua, eihän se ole sopivaa, että ne ovat noin rikkonaiset. Kaikki ympärilläsi pitäisi olla kaunista ja hyvässä kunnossa.
— Voitko sinä tehdä nämä repaleet kauniiksi? kysyi Klorinda. — Kyllä minä sen mielellänikin sallin. Tule tänne korjaamaan niitä milloin vain tahdot.
— Ne ovat muhkeat nuo uutimet, vaikka ne ovat vanhat ja huonosti pidetyt, sanoi Anne katsahtaen uutimiin, — ja olen onnellisempi kun saan istua täällä työskentelemässä ajatellen kaikkea mitä sinä teet.
— Ajatellen kaikkia mitä minä teen? nauroi Klorinda. — Siitäpä saisit aihetta ihmeellisiin unelmiin, niin että neula varmaan unohtuisi ja uutimeni jäisivät ennalleen…
— Minä voin yhtä aikaa ajatella ja parsia, virkkoi Anne. — Minä siis tulen.