— Tuskin olen häneen katsonutkaan, sanoi hän. — Hän on moukka, hänellä on isot, tuijottavat silmät ja punainen nenä. Miehet saa ansoihinsa katsomattakaan heihin. Ne katsovat meitä ja siinä on kyllä.
Anne parasta, joka ei koskaan saanut missään seurustella, eikä milloinkaan ollut sattunut viisastelijain seuraan, oli tämä huvi yhtä ihmeellinen kuin jos hän olisi viettänyt illan teatterissa. Katsella sisaren eläviä, tunteiden eri vivahduksia ilmaisevia kasvoja, kuunnella leikillisiä juttuja miehistä ja naisista, jotka olivat hänen romaaniensa ja sankarittariensa kaltaisia; kuulla puhuttavan rakkaudesta, jota hän vapisi ja jota ajatellessakin jo sydämensä sykähteli — kaikille yhteisenä kokemuksena; kuulla sitä veitikkamaisilla tahi purevilla kokkapuheilla ivailtavan; kuulla kuinka kaikenikäiset naiset pitivät sitä joko leikkikalunaan, nauttivat siitä tahi sen takia syöksyivät onnettomuuteen, — tämä kaikki saattoi hänet tuntemaan, kuin olisi hän ollut nunna, joka nyt äkkiä joutui keskelle maailman melskettä.
— Sisko, sanoi hän nöyrästi rukoilevalla katseella, — sinä saat minun tuntemaan, että romaanini ovat tosia. Sinä kerrot niin ihmeellisiä asioita. Kun sinua kuuntelee, tuntuu kuin katselisi kuvia. Ei ole ihme, että kaikki sinua kuulevat, sinä kun niin mainion hyvin osaat sanasi asetella. Niillä on sinun suussasi väri ja muoto ja sinä ikäänkuin sommittelet ne kokoon kuviksi. Minä kiitän sinua ystävällisyydestäsi, minä kun olen niin vähän maailmaa nähnyt, enkä voi näkemiäni vähäpätöisiä, yksinkertaisia asioita kuvailla!
Lempeä kiitollisuutensa teki hänet rohkeaksi ja hän kumartui suutelemaan tuolin selustimella lepäävää valkoista kättä.
Klorindan silmissä oli uusi ilme kun hän käänsi ne sisareensa.
— Tämä ei todellakaan tunnu oikeutetulta, Anne, sanoi hän. — Minä en tahtoisi osaani kanssasi vaihtaa. Silmäsi ovat kuin ammutun fasaanin — niin lempeät, ja niiden raukean pinnan alla on kirkas kiilto. Miehet voisivat sinua rakastaa vaikka et olekkaan kaunis, odotappas, huudahti hän äkkiä, — luulenpa — —
Hän nousi ylös tuolilta, meni tammikaapille, ja heitti sen oven selälleen tarkkaavasti sen sisältöä katsellen.
— Täällä on muuan puku ja kaulus ja päähine ja nauhoja, joita en tarvitse, sanoi hän. — Kammarineitsyeni saa kantaa ne huoneesesi ja näyttää sinulle miten niitä tulee laittaa kuntoon. Hän on sukkela tyttö ja sinulle tulisi tuosta melkein kaksi pukua. Ja jonakuna päivänä kun olen kotona ja kun Margery neiti minua kovin ikävystyttää, lähetän sinua hakemaan pitämään seuraa minulle tahi puhelua kuuntelemaan, kun minulla on joku satunnainen vieras.
Anne olisi mielellään suudellut hänen jalkojaan jos olisi uskaltanut. Kasvonsa sävähtivät tulipunaisiksi ja hän heitti sisareen jumaloivan silmäyksen.
— En olisi koskaan voinut niin paljoa toivoa, sammalsi hän. — Mutta kenties ei se sovi — ehken voi sopivasti esiintyä. Mutta minä koetan käyttäytyä arvokkaasti kuin aatelisnainen. Minähän olen aatelisnainen vaikka olen niin vähän saanut oppia. Olenhan minä, sisko, aatelisnainen, koska olen sinun sisaresi ja vanhempaini lapsi? jatkoi hän ikäänkuin peläten olleensa liian rohkea.