Lieneekö puheessa ollut perää tahi ei — olihan niitäkin, jotka sitä vain juorupuheena pitivät, semmoista kun oli ennenkin huhuttu, — mutta herra Oxon ei moneen kuukauteen käynyt sukulaisensa eikä Jeoffrey herrankaan luona. Kerran jo puhuttiin hänen matkustaneen Ranskaan, ja että hän hovissa siellä esiintyi yhtä loistavasti kuin Englannissakin, mutta siitä seikasta ei sukulaisensa Eldershavekaan sen varmempaa tiennyt.
Jos Dunstanwolden lordilla oli kosiminen mielessä, niin näyttivät hänen tuumansa näinä päivinä menestyvän. Asiasta oli kaikenlaisia arveluita. Muutamat luulivat Klorinda neidin ja Oxon herran keskenään riitaantuneen, toiset taas sanoivat, että herra Oxon muka olisi kyllästynyt rakastelemiseen, niin kuin monasti ennenkin ja kun hän oli tuhlannut varansa ja oli vaikeassa rahapulassa, niin hänen täytyi pikaisesti kohentaa asioitaan naimalla ensimmäisen rikkaan perintöläisen, mikä eteen sattui ja muutoin sopi hänelle. Nämä olivat vain naisten tuumia. Miehet taas vannoivat ettei kukaan senlaiseen naiseen kyllästyisi eikä vapaaehtoisesti hänestä luopuisi, Oxon herra kai vaan käskyä totteli, Klorindalla kun muka vaan oli ollut mielessä jonkun aikaa pitää häntä leikkikalunaan. Olihan hän aina suutaan valjastanut hänen suhteensa ja nimittänyt häntä milloin miksikin, eikä hän suinkaan huolisi muista kuin rikkaista ja ylhäisistä kosijoista.
— Kyllä me hänet tunnemme, sanoivat Klorindan lapsuuden toverit puhellessaan hänestä maljojensa ääressä. — Kahdeksan vuotiaana tiesi hän jo arvonsa ja osasi sillä kauppaa hieroa, häntä näet ei saatu suutelemaan ja laulamaan, ellei niitä leluilla ja makeisilla maksettu. Kreivi hänelle pitää olla, ja kreivinkin hän ottaa vain sentähden ettei herttuaa satu saapusalle. Kyllä me hänen tunnemme ja tiedämme miten hemmoiteltu hän on. Mutta he eivät häntä tunteneet; ei kukaan häntä tuntenut paitsi hän itse.
Vasemmassa kylkirakennuksessa, jossa kaikki yhä enemmän kului ja rapistui, kalpeni ja laihtui Anne. Lempeät silmänsä näyttivät kahta suuremmilta ja niiden katse oli käynyt tuijottavaksi ja surulliseksi. Eräänä päivänä kun hän työskenteli Klorindan huoneessa ja Klorindakin istui siellä, sattui tämä vilkaisemaan Annen kasvoihin ja huudahti kummastuneena.
— Miksi noin minuun katsot? sanoi hän. — Silmäsi ovat kuin vasta kuorestaan päässeellä höyhenettömällä kananpojalla. Niiden kummallinen, kysyvä katse kiusoittaa minua. Miksi minuun tuijotat?
— En tiedä, änkytti Anne. En voi sitä sinulle sanoa, sisko. Silmäni tuijottavat kun olen niin laihtunut. Peilissäni olen niitä tarkastanut.
— Miksi sinä sitten laihdut? kysäsi Klorinda tuimasti. — Ethän sinä ole sairas.
— En — en tiedä. Eihän minua mikään vaivaa. En tiedä. Anna — anna anteeksi!
Klorinda naurahti.
— Hupakko rukka, sanoi hän, mitäpä anteeksi antamista siinä on? Voisinhan yhtähyvin pyytää sinulta anteeksi, että olen yhtä täyteläinen kuin ennenkin ja ettei minua mikään kuihduta.