Jos hän täällä ketään vartoi, niin hänen ei tarvinnut kauan odottaa, eikä se olisi hänelle mieleen ollutkaan.
Mutta hänen kärsivällisyyttään ei pitkään koeteltu. Ratsupukuun puettu mies lähestyi kiirein, kepein askelin ruohokentän poikki, ikäänkuin peläten askeleensa kuuluvan hiekkakäytävällä. Tulija oli John Oxon herra.
Hän pysähtyi päiväkellon toiselle puolen vastapäätä Klorindaa ja kumarsi niin syvään, että tarkka silmä siinä melkein ivaa huomasi. Hatun höyhentöyhtö veti maata, josta pudonnut ruusu puuttui siihen. Ja kun hän taas oikasihe, oli kauneutensa ihanaa kuin aamun heräjävä luonto ympärillään. Klorinda vaan ei katsettaan kohottanut, katselihan vain ruusujaan ja sitoi seppelettään.
— Miksi tänne tulitte? kysyi hän.
— Miksi te tulitte yhtymäpaikalle viestiäni totellen? kysyi Oxon vastaukseksi.
Nyt katsoi Klorinda suurilla säteilevillä silmillään häntä suoraan silmiin.
— Halusin kuulla mitä sanottavaa teillä olisi, sanoi hän, — ja vielä enemmän halusin teitä nähdäkseni.
— Ja minä, alkoi Oxon, — minä tulin — — —
Klorinda kohotti valkoista kättään, joka piteli pitkävartista ruusua — aivan kuin kuningatar kohottaa valtikkaansa.
— Te tulitte, katkaisi hän hänen puheensa, — enemmän näkemään kuin kuulemaan minua. Te erehdyitte.