— Te suvaitsette esiintyä jumalattarena ja ylenkatsotte minua taivaallisesta korkeudestanne, sanoi Oxon. — Minä olin kylliksi älykäs sen jo ennakolta arvaamaan.
Klorinda pudisti kummallisesti hymyillen päätään.
— Se ei ole totta, sanoi hän varmuudella. — Vasta minut nähtyänne, ajattelitte niin. Olihan se sukkela ajatus — teiltä — mutta ei kumminkaan kyllin sukkela. Ja katseen hymyilevä iva olisi voinut saattaa miehen mielettömäksi. — Te tulitte näkemään itkevää, sortunutta naista, joka hapset hajallaan ja kyynelvirtain vuotaessa kohottaisi katseensa taivaasen — ja teihin — rukoillen ja vannoen ettei taivaskaan kykenisi häntä niin auttamaan kuin teidän jalomielisyytenne. Te olette ennenkin nähneet naisten niin tekevän ja tahdoitte minunkin senlaisena nähdä — jalkainne juuressa huutamassa, että olisin hukassa — ijäksi hukassa. Sitä te odotitte! Mutta te erehdyitte.
Vaikka tuo nuori ylimys olikin irstainen ja vaikka häneltä puuttui sydäntä ja omaatuntoa — hän kun lapsuudestaan oli kasvanut juopottelijain ja ylhäisten roistoin parissa — ja kuinka perinpohjin hän luuloittelikin tuntevansa naiset ja naisten tavat, kun ne pettävät tahi petetään, niin tämä nainen kumminkin nyt herätti hänessä eloon aivan uuden tunteen ja voiman, ja se iski häneen salaman tavalla.
— Saakelia! huudahti hän peräytyen. — Tehän ette olekkaan nainen!
Klorinda nauroi taas, ja sitoi seppelettään, mutta katse oli yhä
Oxoniin kiintynyt.
— Vastahan te sanoitte minua jumalattareksi ja puhuitte taivaallisista korkeuksista, sanoi hän. — Mutta minä olenkin nainen — nainen, joka tahtoisi osottaa muille naisille, miten heidän tänlaisina hetkinä tulee käyttäytyä. Miksi minä polvistuisin sentähden, että olen nainen, ja itkisin ja valittaisin? Mitäpä minä kadotin, teidät kadottaissani? Samanhan olisin vaimonannekin kadottanut. Miksi naiset itkevät ja surevat — — sentähden että he miestä rakastavat — — sentähden kun he hänen rakkautensa kadottavat! Mutta eiväthän he sitä milloinkaan omistakkaan.
Seppeleensä oli nyt valmis ja hän kohotti sitä tarkastaen. Hän oli ihmeen ihana seisoessaan siinä raskas, uhkea seppele valkoisissa käsissä ja pää taaksepäin heitettynä.
— Tehän menette kohta naimisiin? kysyi Klorinda — jos puheessa on perää?
— Menen, vastasi Oxon katsoen häneen ja vasten tahtoaan alkoi taaskin katse ja sydän hehkua.