Rehellinen kauppa.

Kuukauden kuluessa oli Klorinda jo Dunstanwolden kreivittärenä, hän hallitsi puolisonsa komeaa taloa kaupungissa, hänellä oli iso palvelijajoukko, puuteroittuja, komeita lakeijoja, uhkeita ajoneuvoja ja nämä olivat komeimpia mitä hienossa maailmassa koskaan oli nähty. Hänet esitettiin hovissa, kaunistettuna Dunstanwolden perheen loistavilla jalokivillä, joita sulhasensakin vielä oli lisännyt uusia ostamalla, hänellä kun oli kiihkeä halu koristaa häntä kaikella, mikä loistavaa kauneuttaan enensi. Siitä hetkestä saakka kun hän polvistu majesteetin kättä suutelemaan, oli koko pääkaupunki häneen ihastunut. Kohtalo näkyi määränneen hänen elämänsä valloittajan voittoretkeksi. Lapsena hän hallitsi renkituvassa, koiratarhassa ja tallissa, myöhemmin isäänsä ja tämän meluavia juomatovereita, viidestätoista ikävuodestaan koko kreivikuntaa, jossa hän asui, ja nyt pääkaupungin hienoa maailmaa. Ja hän vallitsi niin kuin ei kukaan vertaisensa tahi häntä arvokkaampi aatelisnainen. Yhtaikaisensa naiset olivat hänen rinnallaan kuin pieniä tyttösiä, joko he sitten olivat naimisissa tahi naimattomia ja seurustelutapoihin kuinkakin perehtyneitä. Naimisiin mennessään oli hän kahdeksantoista vanha, mutta verevyydestään ja kukoistuksestaan huolimatta ei hän näyttänyt nuorelta tytöltä. Hän oli pitempi kuin naiset tavallisesti, mutta hän oli niin kauniskasvuinen ja ryhtinsä niin kuninkaallinen, että vaikka hän oli pitempi kuin monet miehet, niin hänen pituutensa vain sulostutti häntä, ja teki kaikki muut naiset hänen rinnallaan mitättömiksi. Kuinka kaunis tuo jalokivien koristama kaula, kuinka kauniit nuo olkapäät ja tuo povi, jota kalliit pitsit reunustivat, kuinka kaunis kreivikruunun koristama otsansa! Puolisonsa jumaloi häntä. Ensimäisen vaimonsa kuoltua oli hän melkein yksinomaan elellyt sukukartanossaan maalla, joka oli kaunis ja komea, mutta jossa vuosikymmenen kuluessa oli vallinnut synkkä yksinäisyys. Vaimonsa kuoltua oli talonsa kaupungissa suljettu ja nyt palasi hän vanhoillaan takaisin siihen iloiseen maailmaan, jonka hän melkein oli ehtinyt unhottaa, nuoren ja kauniin morsiamen seuraamana. Eipä siis kummaakaan, että tämä ihana, myöhäinen onnensa ja uusi loistava elämä joskus melkein pyörrytti häntä.

Kun hän ennen maalla asuessaan kuuli puhuttavan herra Jeoffrey Wildairsin tyttären vallattomista elämäntavoista, hänen rohkeudestaan, vihaisuudestaan ja intohimoisuudestaan, kauhistui hän ajatellessaan minkälaisen vaimon hiljaiseen elämään tottunut mies hänestä saisi, ja hän taisteli kovasti sitä mieltymystä vastaan, jonka Klorinda jo ensimäisissä tanssiaisissaan hänessä herätti.

Mutta taistelunsa oli turha ja hän sai sen takia valvoa monta unetonta yötä. Kun hän ajan pitkään yhä useammin tapasi Klorindan ja sekä omin silmin näki että muiltakin kuuli Klorindan tapojen ja luonteen muuttumisesta, kiitti hän hartaasti taivasta siitä, aivan kuin olisi se ollut hänelle suotu erityinen armonosotus. Hän oli kyllin viisas älyämään ettei häntäkään lujaluontoisempi mies voisi Klorindaa vallita eikä masentaa, mutta kun hän alkoi hillitä itseään ja käyttäytyi säädylleen ja kauneudelleen arvokkaalla tavalla, uskalsi lordi ruveta haaveilemaan mitä mahdollisesti voisi tapahtua onnen myötäisenä ollessa.

Ensi aikoina häittensä jälkeen hän melkein nöyrästi ihmetteli vaimonsa hänelle joka hetki osottamaa suloista ystävällisyyttä. Hän tiesi että monet nuoremmat ja kauniimmat miehet, joiden vaimot olivat kaunottaria, saivat väistyä heidän ihailijainsa edestä. Mutta vaikka Klorindaa enemmän ihailtiin kuin kaikkia muita, niin hän aina kohteli miestään hänen arvonsa ja persoonallisten ansioittensa mukaisella kunnioituksella. Hän seisoi puolisonsa rinnalla eikä hänen edessään, ja jakeli hänelle niin hyvin kuin muillekkin hymyjä ja sukkeluuksia. Äkäpussista ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä, hänen suustaan ei kuulunut ainoatakaan kovaa eikä tuimaa sanaa vaikka käytöksensä oli ylpeää ja arvokasta ja palvelijansa osottivat hänelle pelon sekaista kunnioitusta. Hänen olennossaan ja katseessaan oli jotakin, jota heikommat ja jokapäiväisemmät luonteet vapisivat. Kaikki ne ylhäiset herrat, jotka häntä suosittelivat, tunsivat katseen ja äänen soinnun, joka veitsen tavalla viilsi, milloin hän niin tahtoi. Mutta lordille oli hän jumaloittu puoliso.

— Te olette tehnyt minut onnellisemmaksi kuin miksi kolmikymmenvuotiaanakaan uskalsin toivoa tulevani, oli lordilla tapana kunnioittavan hellästi sanoa. — En tiedä millä tänlaisen onnen olen ansainnut.

— Kun suostuin vaimoksenne rupeamaan, vastasi Klorinda kerran, päätin itsekseni ollakkin senlaisena, hän meni puolisonsa luo — Klorinda oli juuri pukeutunut hovitanssiaisia varten — ja kumartui suutelemaan hänen harmenevaa tukkaansa.

Illalla ennen häitä oli Anne myöhällä hiipinyt sisarensa huoneen oven taakse. Kun nakutukseensa vastattiin, että hän saisi tulla sisään, meni hän sinne, sulki oven jälkeensä ja nojautui siihen, tuijottaen eteensä silmät selällään ja kasvot kalpeina mielenliikutuksesta.

Huone loisti vahakynttilöiden valossa ja Klorinda seisoi keskellä lattiaa peilinsä ääressä yllään valkoisesta silkistä ja kalliista pitseistä tehty morsiuspuku, päässä timanteista tehty puolikuu, puvun poimeista loisti jalokiviä. Peilissä huomattuaan Annen, kääntyi hän ja tuijotti häneen hämmästyneenä.

— Mitä nyt, mitä tämä on? huudahti hän. — Mitä asiaa sinulla on? Kunniani kautta — sinulla lienee jotakin erinomaista sanottavaa — vai oletko tullut hulluksi?