Anne riensi hänen eteensä vapisevana, kädet ristissä rinnoilla ja viskautui nyyhkyttäen hänen jalkainsa juureen.
— Minä tulin — minä tulin — rukoilemaan sinua! — Siskoni — Klorinda, ole kärsivällinen kanssani — kunnes rohkeuteni palajaa! vaikeroi Anne puuttuen hänen hameesensa.
Klorinda tunsi jotakin vavahduksen tapaista ruumiissaan, vaan se lakkasi heti, ja hän liikutti sattumalta Annea jalallaan vetäistessään pois hameensa.
— Elä tahraa pukuani kyyneleilläsi, sanoi hän, — se olisi paha enne.
Anne peitti kasvonsa käsillä ja jäi polvistuneeseen asemaansa.
— Ei ole vielä myöhäistä! sanoi hän, — ei ole vielä myöhäistä.
— Mikä ei ole myöhäistä? kysyi Klorinda. — Mikä — ole hyvä ja selitä, jos sinulla on senkään verran järkeä jäljellä. Sinä koettelet liiaksi kärsivällisyyttäni tuhmuuksillasi.
— Ei ole liian myöhäistä — katua ja kääntyä, virkkoi Anne.
— Mitä — mitä minä sitten katuisin? kysyi Klorinda käskevästä.
— Naimistasi, mutisi Anne vavisten ja käsiään väännellen. — Sen ei pitäisi tapahtua.