— Hupakko! huudahti Klorinda. — Nouse ylös. Sitäkö tulit tänne sanomaan, ettei ole myöhäistä kieltäytyä rupeamasta Dunstanwolden kreivittäreksi? — hän naurahti katkerasti.
— Mutta se ei saa tapahtua — se ei saa? vaikeroi Anne. — Minä — tiedän — minä tiedän sisko — —
Klorinda kumartui hitaasti ja puuttui hohtokivillä koristetulla, voimakkaalla kädellään sisaren olkapäähän ja piteli sitä kuin pihdissä. Hänen käytöksessään ei ollut rahtustakaan kiivautta, mutta ainoastaan sormiensa voimalla pakotti hän Annen taivuttamaan päänsä taaksepäin, että voi häntä kasvoihin katsoa.
— Katso minuun, sanoi hän. — Minä tahdon että vakavasti katsot minuun, jotta silmäni estävät sinua järkeäsi kadottamasta. Sinä olet miettinyt naimistani kunnes pääsi on mennyt sekaisin. Itsekseen elävät naiset tulevat senlaisiksi, ja aivosi ovat aina olleet heikot. Mitä sinä tiedät? Katso minua silmiin ja sano.
Silmäänsä katse tuntui tunkevan Annen aivojen syvimpään soppeen saakka. Hän koetti kestää sitä, mutta voimansa raukesi ja hän olisi hervotonna vaipunut sisaren jalkain juureen ellei hänen luja valkoinen kätensä olisi häntä pidellyt.
— Rohkaise nyt itsesi ja puhu selvästi, käski Klorinda. Anne ponnisti turhaan päästäkseen irti ja puhkesi hillittömään itkuun.
— Minä en voi — minä en uskalla! nyyhki hän.
— Minä pelkään. Sinä olet oikeassa; aivoni ovat heikot ja minä — — mutta se — se nuori aatelismies — joka sinua niin suuresti rakasti — —
— Mikä? kysyi Klorinda ylenkatseellisesti naurahtaen.
— Hän, joka oli niin kaunis — — vaaleine kiharoineen ja komeine ryhtineen — — —