Hän seisoi tulen ääressä pitäen kirjettä käsivarren pituuden päässä hyppysissään kun kammarineitsy astui huoneesen; nähdessään kreivittären kasvojen ilmeen kalpeni hän, mutta alkoi vavistakkin kirjeen huomattuaan.
— Te olette ennen palvellut toisenlaisia emäntiä, sanoi kreivitär hitaasti heleällä äänellään, joka veitsen tavalla viilsi. — Joku mieletön houkkio on lahjonut teidät palvelukseensa. Te ette voi minua palvella yhtä aikaa. Tulkaa tänne panemaan tämä tuleen. Jos sen näkisin tarpeelliseksi voisin teitä pakottaa kädellänne pitämään tätä tulisten hiilten seassa.
Kammarineitsy lähestyi vavisten, otti kirjeen ja polvistui sitä polttamaan. Sen tehtyä osotti kreivitär ovea. — Menkää tavaroitanne kokoomaan, teidän täytyy tunnissa joutua pois tästä talosta, sanoi hän. — Minä olen itse kammarineitsyeni kunnes löydän rehellisen.
Tytön mentyä istui Anne tuijottaen tuhkaan. Hänkin oli kalpea.
— Sisko, sanoi hän, luuletko että — — —
— Luulen, sanoi kreivitär. — Mies, joka ennen minua rakasti, oli sen kirjoittanut; kurja konna. Hetken aikaa hän luuli olevansa intohimostaan parantunut, mutta minä olisin voinut sanoa hänelle, että se uudelleen heräisi ja raivoisi rajumpana kuin koskaan ennen, kun hän näkisi minut toisen omana. Kurjain konnain tapa on senlainen. Hän on tullut mielettömäksi uudelleen.
— Niin, mielettömäksi! huudahti Anne — mielettömäksi ja kehnoksi ja katalaksi.
Klorinda katsoi tuhkaan ja huulensa vääntyivät ylenkatseellisesti. — Kehno hän aina on ollut alusta alkaen ja niin hän nytkin on, sanoi hän. — Se on sinun lemmikkisi, Anne, lisäsi hän leikillisesti ja potkasi jalallaan muuatta hiiltynyttä puuta, — lemmikkisi, John Oxon.
Anne kyyristyi tuolissaan ja peitti kasvot laihoilla käsillään.
— Oi, kreivitär! huudahti hän, tuntien ettei hän nyt voinut häntä sisareksi nimittää, — jos hän on kehno ja katala ja on senlainen aina ollut niin säälikää häntä! Kehnoja tulee sääliä enemmän kuin ketään muita.