— Rouva kreivitär! oikaisi hän häntä.
— Oli aika jolloin — — alkoi Oxon.
— Aamulla, sanoi Klorinda, — löysin kirjeen pienestä arkkusesta toalettipöydältäni. Minä en tunne sitä mieletöntä konnaa, joka sen on kirjoittanut. En ole koskaan häntä tuntenutkaan.
— Te ette ole häntä tuntenutkaan, huudahti Oxon kiroten ja katkerasti naurahtaen.
— Kirje on tuhkana liedellä sanoi hän taas. — Se poltettiin avaamatta. Elkää ratsastako niin lähelle, elkääkä mielettömän konnan tavalla kohdelko lordi Dunstanwolden vaimoa.
— Vaimoa! matki Oxon. — Ja lordi Dunstanwolde! Se on aivan uusi peli ja kunniani kautta, oikein hyvin pelattu!
Klorindan katse oli yhtä vakava kuin ennenkin.
— Aivan uusi, hymähti hän, — aivan uusi. Ja ellen olisi sitä voinut hyvin ja rehellisesti pelata, en olisi kortteja käteenikään ottanut. Ajakaa syrjään herra Oxon. Hevoseni on vikuri, se ei kärsi toista rinnallaan. Kreivitär kosketti hevostaan ratsuruoskalla, se lähti salaman nopeudella kiidättämään.
Seuraavana päivänä näki Anne Klorindan luona ollessaan hänen tulevan toalettipöytänsä äärestä kädessä sinetillä suljettu kirje. Hän meni kellonvetimelle ja soitti.
— Anne, sanoi hän, — minä aion torua kammarineitsyttäni ja erottaa hänet palveluksestani. En minä aio häntä lyödä enkä haukkua niinkuin ennen aikaan tein. Kenties sinä peljästyt, vaan sinun täytyy jäädä tänne luokseni.