— Niin, kreivitär Dunstanwoldea, vastasi Anne, — hänen kauneutensa katseleminen tuottaa minulle iloa ja nautintoa ja minä otan sydämestäni osaa kaikkeen mikä häneen koskee.
Hänen hellä ihailunsa pani samanlaiset tunteet vieraan povessa väräjämään, ja kun hän taas puhutteli Annea, niin se oli tuttavallisempaa kuin ennen, ja hän maisteli kuulleensa hänen nimensä ja sukulaisuuteensa. — Te olette siis neiti Anne Wildairs, sanoi hän. — Kreivitär on puhunut teistä läsnäollessani. Minä olen lordin sukulainen, Osmonden herttua, ja hän kumarsi uudelleen ja Anne niiasi.
Hänen korkeasta arvostaan huolimatta tunsi Anne, että hän oli suopea ja hyväntahtoinen, eikä hänen käytöksensä ollut ensinkään alentuvaista. Hänen seurassaan haihtui osaksi hänen luonteelleen omituinen kainous, joka varsinkin vieraita puhutellessa valtasi hänet. John Oxonin vaaleat kiharat ja ivallinen hymy olivat aina saattaneet hänet hämilleen; mutta tämä mies, jonka suhteen Oxon oli melkein kuin viehättävä, maalattu nukke, hän kun persoonallisuutensa ja arvonsa ja luonteensa puolesta oli häntä niin paljon etevämpi, tuntui kuin väkevyydellään hänen heikkouttaan tukevan. Hän kohteli häntä senlaisella ystävällisellä kohteliaisuudella, jommoista ei kukaan ennen ollut hänelle osottanut. Hän pyysi häntä uudelleen istuutumaan ja seisoi itse hänen edessään puhellen hienotuntoisella myötätuntoisuudella, niin että Anne mielessään ikäänkuin kohoutui entisestä nöyrästä asemastaan. Hän tunsi kaikki ohitsekulkijat ja kertoi heistä milloin niitäkin, hän kun tiesi mitä mikin valtiomies ja sotilas oli toimittanut; kaunottarista ja aatelisnaisista sanoi hän aina jonkun kohteliaan sanan.
Ja Anne tunsi hänen täydelleen käsittävän, että hän sisartaan jumaloi, vaikkei hän paljon hänestä puhunutkaan.
Vihdoin tarjosi hän Annelle käsivartensa, ja rohkeudella, joka häntä itseään kummastutti, antoi hän taluttaa itseään huoneiden läpi ja houkutella itseään virvoituksia nauttimaan. Kaikki katsoivat häntä uteliaalla ihmettelyllä, kun hän niin ylhäisen seuralaisen kanssa asteli huoneesta toiseen, ja heille osotettu kunnioitus melkein valtasi Annen.
Kun he saapuivat takaisin salonkiin, jossa isäntä ja emäntä ottivat vastaan vieraitaan, pysähtyi herttua, ja kun Anne katsahti ylös nähdäkseen miksi hän viivytteli, huomasi hän hänen tarkasti lordia katselevan.
— Armollinen neiti, virkahti hän, — suokaa anteeksi että viivytän teitä, mutta — — minä katson sukulaistani. Hän lienee varmaan sairas, lisäsi hän huolestuneella äänellä, — hän näyttää horjuvan. Mennään hänen luokseen. Pian! Hän kaatuu!
Samassa huudahtivat vieraat heidän ympärillään peljästyneinä ja alkoivat tunkeilla lordin ympärille. Kun Anne seuralaisineen tunkeutui taajain ryhmäin läpi, niin kreivi Dunstanwolden päätä ei enää näkynyt toisten ylitse, — hän oli kaatunut ja makasi kankeana lattialla.
Silmänräpäyksen kuluttua olivat Anne ja herttua jo niin lähellä, että näkivät lordin kalmankalpeat kasvot ja otsalta valuvan kylmän hien.
Kreivitär polvistui jo miehensä vieressä ja viittasi vieraita poistumaan.