— Pois! pois! huusi hän. — Ilmaa, ilmaa! Ja vettä! Puolisoni! Rakas puolisoni!
Mutta kreivi ei vastannut eikä liikahtanutkaan, vaikka hän kumartui aivan lähelle ja koetteli kädellä sydämen tykytystä. Silloin peljästyneet vieraat liikutettuina näkivät miten kreivin kaunis, jumaloittu puoliso voimakkailla, valkoisilla käsivarsillaan nosti liikkumattoman ruumiin läheiselle sohvalle, jonka ääreen hän itse polvistui.
Anne ja Osmonden herttua seisoivat hänen rinnallaan, — herttua oli kalpea vain rauhallinen. Hän oli lähettänyt hakemaan lääkäriä heti kun näki lordin kaatuvan.
— Teidän armonne, sanoi hän kumartuen Klorindan yli, — suokaa minun tulla lähemmä, minulla on hiukan kokemusta tänlaisissa tapauksissa. Suokaa anteeksi.
Hän polvistui ja puuttui lordin elottomaan käteen koetellaksen suonen tykytystä. Sitten laski hän kätensä sairaan sydämelle ja katseli sisäänpainuneita kasvoja.
— Kallis puolisoni, kuiskasi taas kreivitär, tietäen, että hänen äänensä jos mikään tunkisi kuolevan korviin. — Edvard, rakas — rakas puolisoni!
Herttua piti yhä kättään kreivin sydämellä ja vieraat peräytyivät kauhun valtaamina. Tuo näky tässä komeassa huoneessa sai heidät kalpenemaan.
Silloin herttua hitaasti veti kätensä pois sairaan sydämeltä ja kääntyi rinnallaan polvistuvan naisen puoleen — kalmankalpeana mutta silmissä hellää osanottoa.
— Rouva kreivitär, virkahti hän — te olette rohkea nainen. Sielunne tarmon täytyy auttaa teitä tätä raskasta surua kantamaan. Sydän ei enää syki. Jalo elämä on loppunut.
Vieraatkin kuulivat sen ja vetäytyivät yhä etemmä, muutamat naiset nyyhkyttivät hiljaa. Eräs lakeija raivasi tietä lääkärille, joka kiirein askelin lähestyi.