— No helkkari! huusi hän rientäen tiehensä; — tuohan on rumin niistä kaikista! Kirottu keltanaamainen tytönkakara, silmät sillä on kuin huuhkajalla ja ääni kuin kalkkunalla. Tuskinpa senlaista miestä löytyy, joka tuostakaan tölleröstä minut vapauttaisi.
Kuuteen vuoteen hän ei tytärtään nähnyt. Mutta suurta älykkäisyyttä ei tarvittukaan huomaamaan, että oli paras pitää lapset hänen näkyvistään, ja se olikin helppoa, hän kun karttoi sitä osaa talosta, jossa ne asuivat, kuin olisi se ollut ruton saastuttama.
Mutta Klorinda näytti olevan tanakampaa tekoa kuin vanhemmat sisarensa, sen palvelijat ja opettajaneiti kohta suureksi harmikseen keksivät. Kun eukko Hapannaama veti hänet esiin äitinsä ruumiin alta, ei hän asettunut huutamasta, vaan kirkui kokonaisen tunnin sen jälkeen, vaikka muori pudisti ja löi häntä selkään, rauhoittaakseen häntä. Muija parka teki työtä näännyksiin asti, mutta lapsi vain ei tahtonut asettua, sillä näytti ikäänsä nähden olevan erinomaiset voimat ja harvinaista kestävyyttäkin.
— Enpä ole mokomaa penikkaa vielä nähnyt, ähki vanhus. — Sillä on ääntä kurkussa kuin kuusikuisella poikalapsella. Aivanhan siitä kuulokalvot halkeavat. Ole vaiti, mokoma villikissa.
Tämä oli vain alkua. Lapsi kasvoi ihmeen nopeasti, muutamien kuukausien kuluttua oli se harvinaisen vankka lapsi, sillä oli tanakka selkä ja se osasi perheessä ennen huomaamattomalla tavalla saattaa tahtonsa kuuluville. Kun hän tahtoi jotakin, parkui hän semmoisella voimalla, etteivät lähellä olevat saaneet rauhaa ennenkuin tekivät mieliksi hänelle. Palvelijat tekivät parastaan ollakseen hänelle mieliksi, että rauhassa saisivat jutella ja häiritsemättä rakastella. Sitenhän he vain noudattivat ylempien esimerkkiä, sillä sehän on tunnettua, ettei tavallisesti alistuta kuulemaan jaloja ja viisaita ihmisiä, vain niitä, jotka vastusta kohdatessaan osaavat käyttäytyä niin epämiellyttävästi, että he katkeroittavat elämän muilta kunnes saavat tahtonsa täytetyksi. Sen käsitti pikku Klorindakin sangen pian lapsellisella oveluudellaan, ja sen kerran keksittyään käytti hän sitä aina hyväkseen. Siitä ajasta alkaen kun hän ei vielä ymmärtänyt haluta muuta kuin korppuvelliä, ja hän huomasi, ettei muuta tarvittu kuin huutaa kurkun täydeltä saadakseen vellikupin eteensä, niin hän sitte aina koetti samaa keinoa. Päästyään vuoden vanhaksi seisoi hän jo tanakasti pienillä jaloillaan ja löi sisariaan saadakseen heiltä leikkikaluja, ja hoitajaansa, kun tämä tahtoi hänelle toista pukua muuttaa. Hän raivostui vähäpätöisimmästä syystä, ja silloin hän polki jalkaa ja peuhasi niin, että sitä oli kumma katsella. Palvelijat kiusoittivatkin häntä usein huvikseen vain. Heidän parhaita huvituksiaan talvi-iltoina oli asettaa Klorinda neiti piirinsä keskeen ja siinä ärsyttää häntä kunnes kasvonsa hehkuivat tulipunaisina kiukusta ja hän ryntäsi heidän kimppuunsa lyöden pienillä nyrkeillään ja huutaen kuin riivattu.
— Hitto vieköön! sanoi pöydänkattaja eräänä iltana, — tyttö on tullut isäänsä luonnon puolesta, ne ovat niin toistensa kaltaiset kuin kaksi hernettä. Tyttö peuhaa ja sadattelee täällä aivan kuin Jeoffrey herra hevostensa ja koirainsa parissa.
— Samanlainen vartalokin tytölle aikaa myöten muodostuu, sanoi taloudenhoitajatar.
— En ymmärrä mikä sattuman oikku se hänestä tytön teki, poika hänen olisi pitänyt olla. Hänestä olisi tullut herralle komea perillinen. Hänellä on reidet ja hartiat kuin vankalla poikalapsella, vaikkei hän vielä ole kolmenkaan vuoden vanha.
— Siinä Jeoffrey herra suuresti erehtyi, kun sanoi häntä rumaksi, sanoi lastenhoitaja. — Hänestä kasvaa kaunis nainen, vaikka hänestä kenties tulee liian suurikasvuinen. Tummanverinen hän on, mutta posket ja huulet ovat punaiset kuin raudustammen marjat, huuhkajasilmänsä ovat sysimustat ja niitä pitkät ripset verhoovat aivan kuin uutimet ikkunoita. Katsoppas vain miten sankka hänellä on tukka, ja miten se kiharoina kiemurtelee pitkin selkää! Hänen äitinsä, armollinen rouva, oli kaunotar aikoinaan, mutta tyttärestä tulee upeampi, hänellä on kaunismuotoiset jäsenet ja hartiat ja senlainen luja tahto, että hän voi pakottaa jok'ainoan miehen itseensä ihastumaan.
— Niinpä kyllä, sanoi taloudenhoitajatar, joka jo oli vanhemmallapuolen ikäänsä, — ja kyllä hänestä täyskasvaneena on vaivaa ja puheen-ainetta. Hän tulee omia teitään kulkemaan, suokoon vain Jumala, ettei hänestä tulisi liiaksi isänsä kaltainen, ja ettei hän hänen jälkiään seuraisi!