Totta se olikin, että hän oli sekä erinäköinen että eriluontoinen kuin sisarensa. Molemmat vanhemmat lapset, Anne ja Barbara, olivat liian hyväluontoisia ollakseen kellekään vaivaksi, muita Klorindan nopea kehittyminen saattoi neiti Margery Wimpolelle tuskaa ja huolta. Hän ei uskaltanut nuhdella palvelijoita, joiden menettely turmeli lapsen ja joiden tapoja se jäljitteli.
Jeoffrey herran palvelijat eivät näet olleet parempitapaisempia kuin isäntänsäkkään, ja kun tyttönen kasvoi heidän keskuudessaan, niin hän tottui näkemään ja kuulemaan paljon senlaista, jota useimmat aatelisneidit eivät saa nähdä eikä kuulla. Klorinda neiti rakasti koiria ja hevosia, ja tallissa hän palvelustyttöjen kerällä viipyi tuntikaudet, tytöt kun mielellään seurasivat häntä sinne, saadakseen itse huvitella ja liehitellä miespalvelijoita. Hän leikki koiratarhassa ja hevosten luona ja oppi häikäilemättä kiroilemaan aivan kuin Giles ja Tom, jotka hiasinta hoitivat.
Outoa oli kuulla tuon pienen, punaisen lapsensuun kiroilevan ja sättivän jokaista, ken ei hänelle mieliksi ollut. Raju luontonsa kuohahti pian ja tallirenkejä kovasti huvitti heidän nuoren neitinsä vihan vimmassa käyttämät sanat ja lauseparret. Jos häntä estettiin pienintäkin oikkua täyttämästä, alkoi kaunopuheliaisuutensa heti tulvailla, ja se oli melkein samanlaatuista kuin riitelevien kalankaupustelijain tahi kapakkaneidin. Hänellä ei ollut läheisyydessään ketään, joka olisi ajatellut tahi säälinyt hänen surkuteltavaa kohtaloaan tahi opettanut häntä intohimojaan hillitsemään. Tänlaisissa oloissa kasvoi tuo pikkunen äkäpussi, ja päivä päivältä voimistui hänen ruumiinsa ja kauneutensa kävi huomattavammaksi ikäänkuin olisi hän kukoistanut ja kasvanut saamastaan raa'asta ravinnosta.
Vihdoin valkeni päivä — hän oli silloin kuusivuotias — jolloin sattuman oikku ohjasi hänen kohtalonsa uudelle uralle.
Hän ei vielä ollut kolmea ikävuottaan täyttänyt, kun eräs tallirenki nosti hänet hevosen selkään ja talutti sitä ympäri tallipihan. Siitäkös tyttönen ihastui, hän kirkui ilosta, kiskoi ohjaksia ja mauskutti suutaan katsojien raikuvan naurun kajahdellessa. Siitä hetkestä saakka tahtoi hän joka päivä ratsastaa ja oli niin uskalias että se suuresti hauskutti hänen palvelijaystäviänsä. Kohta hän ei suvainnut itseään kiinnipideltävän, vaan istui hevosen selässä suorana ja kahden reisin kuin poika; milloin hevonen ei astunut hänelle mieliksi, sadatteli hän, potki sitä kantapäillään ja löi sitä nyrkeillään. Hän ei koskaan tuntenut pelkoa, ja tallirengit eivät uskaltaneet hänelle ruoskaa antaa eikä nostaa häntä kovin tulisen ratsun selkään. Kuuden vuoden vanhana hän jo ratsasti kuin aikamies ja tunsi yhtä hyvin hevoset kuin isänsäkin, mutta tämä ei tiennyt siitä mitään, kun aina asetettiin niin, ettei tyttö ollut saapusalla kun Jeoffrey herra kävi talleissa.
Sattuipa niin, että se hevonen, jolla Jeoffrey herra useimmin ratsasti, juuri oli tyttärensä lemmikki, ja tämä raivostui aina milloin ei hevonen ollut pilttuussaan, Jeoffrey herra kun usein oli sillä ratsastamassa. Silloin hän purki vihaansa tallirengeille ja sätti heitä kun julkesivat viedä hevosen pois, se suuresti huvitti heitä kun tyttö ei tiennyt kuka sen kepposen oli hänelle tehnyt. Hänellä ei todellisuudessa ollut aavistustakaan isänsä olemassa olosta, hän kun ei koskaan ollut isäänsä nähnyt eikä kuullut hänestä muuta kuin nimensä, jota hän ei arvannut panna itsensä kanssa mihinkään yhteyteen.
— Kunpa Jeoffrey herra vain kerrankaan itse näkisi ja kuulisi häntä, kun hän raivoo meille ja hänelle siitä, että hän uskaltaa omalla hevosellaan ratsastaa, sanoi muuan vanhemmista tallirengeistä kerran kun he parhaallaan nauroivat hänelle. — Vannonpa että hän nauraa hohottaisi ja mielistyisi tytön hävyttömyydestä — hänellä kun on isänsä luonto. Hänhän on samaa lihaa ja verta ja niin saakelin vihainen kuin isä itsekin.
Tänä hänelle niin vaiherikkaana aamuna oli hän tavallisuuden mukaan mennyt talliin, mutta tuon ison, mustan hevosen pilttuu olikin tyhjä. Heti hänen verensä kuohahti. Hän puristi pienet kätensä nyrkiksi, polki jalkaa ja kiroili tavalla, jota on sopimaton kertoakkaan.
— Missä se on, huusi hän. — Se on minun oma hevoseni, eikä kukaan saa sillä ratsastaa. Kuka se aina sen ottaa? Kuka se on? Kuka?
— Se on muuan roisto, nauroi tallirenki, jolle hän vihaansa purki. — Hän sanoo sitä hevosekseen, ja aikoo ratsastaa sillä milloin mielensä tekee.