Marakatti oli kovin iloinen, kun oli päässyt lämpimään, ja kun Saara oli ruvennut istumaan pitäen sitä polvillaan, se katseli vuoroin häntä vuoroin Beckyä hiukan uteliaasti.
— Kylläpä se on ruma, neiti, eikö teistäkin? kysyi Becky.
— Se on kuin hyvin ruma lapsi, vastasi Saara nauraen. — Pyydän anteeksi, apina, mutta minua ilahduttaa, ettet sinä ole ihmisen lapsi. Äitisi ei todellakaan voisi ylpeillä sinusta, eikä kukaan uskaltaisi sanoa, että olisit sukulaistesi näköinen. Mutta minä pidän sinusta kuitenkin.
— Kenties siitä on ikävää, että se on ruma, jatkoi Saara sitten, — ja kenties se ei voi unohtaa sitä. Onkohan sillä mitään ajatuksia?
Mutta apina ojensi laihan kätensä ja raapi päätänsä.
— Mitä me teemme sille? kysyi Becky.
— Annan sen nukkua luonani tämän yön ja vien sen sitten huomenaamuna intialaiselle herralle. On ikävä viedä sinut takaisin, apina, mutta sinun täytyy mennä. Sinun pitäisi olla eniten kiintynyt omaan perheeseesi, enkä minä ole oikea sukulainen.
Ja kun Saara meni nukkumaan, hän laittoi vuoteensa jalkapuoleen tilan apinalle, ja se kyyristyi siihen ja nukkui kuin lapsi tyytyväisenä yösijaansa.
"HÄN ON SE LAPSI"
Seuraavana iltapäivänä istui kolme ison perheen jäsentä intialaisen herran kirjastossa tehden parhaansa ilahduttaakseen häntä.