— Ajattele! hän kuiskasi hyvin iloisena ja innoissaan, — ajattele, jospa se olisi apina, joka on taas karannut.
Hän kiipesi tuolille, avasi ikkunan hyvin varovaisesti ja katsoi ulos. Oli satanut lunta koko päivän, ja lumessa, aivan hänen vieressään, istui pieni, vapiseva olento kokoon lyyhistyneenä. Kun apina näki hänet, se rypisti surkeasti pientä mustaa otsaansa.
— Siellä on apina! huusi Saara. — Se on ryöminyt ulos toisesta ullakkokopista, ja se näki valoa.
Becky juoksi hänen luoksensa.
— Aiotteko te päästää sen sisään, neiti? hän kysyi.
— Kyllä, Saara vastasi iloisesti. — Ulkona on apinoille liian kylmä. Ne ovat arkoja. Houkuttelen sen sisään.
Hän ojensi kätensä ja puhui hyväilevällä äänellä.
— Tule, pikku apina, hän sanoi. — En tee sinulle pahaa.
Apina ymmärsi, ettei hän tekisi sille pahaa. Se ymmärsi sen ennen kuin Saara tarttui siihen hyväilevällä, pienellä kädellään ja veti sen luoksensa. Se oli tuntenut inhimillistä ystävällisyyttä Ram Dassin tummissa käsissä, ja se tunsi sitä näissä käsissä. Apina antoi nostaa itsensä ikkunasta sisään, ja kun se oli Saaran sylissä, se painautui hänen rintaansa vasten, piti kiinni hänen kiharoista hiuksistaan ja katsoi häntä silmiin.
— Kiltti apina! Kiltti apina! sanoi Saara hyväillen sitä. — Voi, minä pidän niin paljon pienistä eläimistä.