Kaikki kolme juoksivat viipymättä ja riemuiten ulos huoneesta eteiseen. Tällä tavalla he aina lausuivat isänsä tervetulleeksi. Saattoi kuulla heidän hyppelevän ja taputtavan käsiään sekä kuinka heitä nosteltiin ja suudeltiin.
Herra Carrisford yritti nousta tuoliltansa, mutta vaipui siihen takaisin.
— Ei maksa vaivaa koettaakaan, hän sanoi. — Minkälainen raukka minä olenkaan!
Herra Carmichaelin ääni kului sanovan:
— Ei, lapset, te saatte tulla sisään sitten, kun minä olen puhunut herra Carrisfordin kanssa. Menkää nyt Ram Dassin luo leikkimään.
Sitten hän avasi oven ja tuli sisään. Hän näytti entistäkin kukoistavammalta ja toi mukanaan terveyden ja reippauden tuulahduksen, mutta hänen silmissään oli pettymyksen ja levottomuuden ilme, kun hän kohtasi sairaan hartaasti kysyvän katseen.
— Mitä uutta? kysyi herra Carrisford. — Mitä tiedät tytöstä, jonka venäläinen perhe otti lapseksensa?
— Hän ei ole se lapsi, jota me etsimme, kuului herra Carmichaelin vastaus. — Hän on paljon nuorempi kuin kapteeni Crewen pieni tyttö. Hänen nimensä on Emily Carew. Olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan. Venäläiset eivät voineet antaa minulle kaikkia tietoja.
Kuinka väsyneeltä intialainen herra näyttikään!
— Sitten täytyy aloittaa tiedustelut uudelleen, hän sanoi. — Siinä on kaikki, mitä voimme tehdä. Mutta ole hyvä ja paina puuta.