Herra Carmichael istuutui. Hän oli vähitellen oppinut pitämään tästä onnettomasta miehestä. Hän oli itse hyvinvoipa ja onnellinen ja häntä ympäröivät hilpeys ja rakkaus, joten yksinäisyys ja sairaus tuntuivat hänestä sietämättömiltä ja surkuteltavilta.
— Niin, niin, hän sanoi iloisesti, — kyllä me hänet viimein löydämme.
— Meidän täytyy aloittaa heti. Aikaa ei saa hukata, puuttui herra Carrisford kiihkeästi puheeseen. Voitko tehdä jotakin uutta ehdotusta — mitä tahansa?
— Kenties, vastasi herra Carmichael. — Muuan ajatus juolahti päähäni miettiessäni tätä asiaa matkalla Doverista.
— Mikä se oli? Jossakinhan hänen täytyy olla, jos hän elää.
— Niin, jossakin hän on. Olemme etsineet Pariisin kouluista. Jätetään Pariisi rauhaan ja ruvetaan etsimään Lontoosta. Se oli ajatukseni — etsitään Lontoosta.
— Lontoossa on paljon kouluja, sanoi herra Carrisford. — Todellakin, viereisessä talossakin on yksi.
— No hyvä, parasta aloittaa siitä. Emmehän voi aloittaa lähempää kuin viereisestä talosta.
— Emme kylläkään, sanoi Carrisford. — Siellä on lapsi, joka on herättänyt mielenkiintoani, mutta hän ei ole oppilaana siellä. Se on pieni, tumma, hylätty raukka ja on niin vähän Crewe-paran näköinen kuin yleensä kukaan lapsi voi olla.
Mahdollisesti taikavoima vaikutti juuri tällä hetkellä — hyvä taikavoima. Siltä tosiaankin näytti. Mikä muuten olisi tuonut Ram Dassin huoneeseen juuri kun hänen isäntänsä puhui.