Kun istuttiin ihanan valkean ääressä suuressa valoisassa huoneessa, oli oikein viehättävää kuulla, kuinka kylmä ullakkokopissa saattoi olla.
Hauskinta oli kuitenkin kuulla juhla-ateriasta ja unesta, joka toteutui. Saara kertoi siitä ensimmäisen kerran seuraavana päivänä sen jälkeen kun hänet oli "löydetty".
Useita ison perheen jäseniä oli tullut hänen luokseen teelle, ja kun he istuivat tai loikoilivat matolla uunin edessä, hän kertoi tapauksen omalla tavallaan, ja intialainen herra kuunteli ja katseli häntä. Lopetettuaan kertomuksensa Saara laski kätensä pelastajansa polvelle ja katsoi häneen.
— Tämä oli minun osani; etkö sinä nyt tahdo kertoa omasta osastasi, Tom setä? Herra Carrisford oli pyytänyt, että Saara sanoisi häntä "Tom sedäksi". — En oikein tunne sinun osuuttasi vielä, ja se on tietysti kaunis.
Ja herra Carrisford kertoi, kuinka hän oli ollut yksin, alakuloinen ja sairas ja kuinka Ram Dass oli koettanut viihdytellä häntä kuvaamalla hänelle ohikulkijoita, joista eräs pieni tyttö oli kulkenut ohi useammin kuin kukaan muu.
Tyttö oli herättänyt hänen mielenkiintonsa — osaksi kenties sen vuoksi, että hän ajatteli niin paljon erästä pientä tyttöä, ja osaksi sen vuoksi, että Ram Dass oli kertonut käynnistään ullakolla marakattia ajaessaan.
Hän oli kertonut, kuinka kehno ja iloton tuo huone oli, ja oli kuvannut pienen tytön käytöstä ja tapoja — hän ei näkynyt kuuluvan palvelijain luokkaan. Vähitellen Ram Dass oli tehnyt yhä useampia havaintoja hänen onnettomista oloistaan. Hän oli myös huomannut, kuinka helppo oli kiivetä katolle ne muutamat metrit, jotka erottivat tytön ikkunan hänen omastaan, ja tämä oli kaiken tapahtuneen alku.
— Sahib, hän oli kerran sanonut, minä voisin kiivetä katolle ja lämmittää uunia lapselle jonakin päivänä, kun hän on kaupungilla asioilla. Kun hän sitten tulee kotiin märkänä ja viluisena ja näkee loimuavan valkean huoneessansa, hän luulee, että siellä on käynyt noitaukko.
Tämä ajatus oli tuntunut niin hupaisalta, että herra Carrisfordin surullisilla kasvoilla oli häivähtänyt hymyä, mistä Ram Dass oli ihastunut niin, että oli kehittänyt tuumaansa ja selittänyt isännälleen, kuinka helppoa olisi saada aikaan paljon muutakin.
Hän oli ollut lapsellisen iloinen ja osoittanut suurta kekseliäisyyttä, ja valmistukset tuuman toimeenpanemiseksi muodostivat harrastuksen, joka täytti monta päivää, jotka muuten olisivat kuluneet ikävystyttävässä yksitoikkoisuudessa.