Samana iltana kun myttyyn mennyttä "juhla-ateriaa" oli yritetty, Ram Dass oli ollut vartioimassa mukanaan kaikki Saaralle hankitut tavarat, ja henkilö, joka oli ollut hänen apunansa, oli myös siellä ja yhtä huvittuneena tästä oudosta seikkailusta kuin Ram Dass itse.
Ram Dass oli maannut vatsallaan katolla, kun "juhla-ateria" loppui niin nolosti! Varmistuttuaan siitä, että uupunut Saara oli vaipunut sikeään uneen, hän oli hiipinyt huoneeseen mukanaan salalyhty, ja hänen toverinsa oli sillä aikaa seisonut ulkopuolella ja ojentanut hänelle tavarat. Niin pian kuin Saara oli hiukankin liikahtanut, Ram Dass oli sulkenut lyhdyn ja laskeutunut lattialle pitkälleen.
Tästä ja monesta muusta huvittavasta asiasta lapset ottivat selvän tekemällä tuhansia kysymyksiä.
— Olen niin iloinen, sanoi Saara, — niin iloinen siitä, että sinä, Tom setä, olit se minun ystäväni.
Näistä kahdesta tulikin niin hyvät ystävät, että tuskinpa sellaisia ennen on ollutkaan. He näyttivät sopivan erinomaisen hyvin yhteen. Intialaisella herralla ei ollut koskaan ollut toveria, josta hän olisi pitänyt niin paljon kuin Saarasta. Kuukauden kuluttua hän oli, niin kuin herra Carmichael oli ennustanut, aivan kuin uusi ihminen. Hän oli hilpeä ja hänellä oli kaikenlaisia harrastuksia, ja rikkauskin, joka ennen oli tuntunut raskaalta taakalta, alkoi nyt tuottaa hänelle iloa.
Kerran kun herra Carrisford kohotti katseensa kirjastaan, hän näki pienen toverinsa istuvan liikahtamatta tuleen tuijottaen.
— Mitä sinä mietit, Saara? hän kysyi.
Saara katsoi häneen, ja hänen poskilleen nousi keveä puna.
— Ajattelen sitä päivää, jolloin olin niin nälissäni ja jolloin tapasin sen pienen kerjäläistytön, jolla oli vielä kovempi nälkä kuin minulla. Ja ajattelin, että olisi hauska, jos voisin tehdä jotakin…
— Mitä aikoisit tehdä? Saat tehdä, mitä tahdot, prinsessa!