— Minä mietin, sanoi Saara hiukan epäröiden, — sinähän sanot, että minulla on paljon rahaa — mietin, voisinko mennä leipurinrouvalta pyytämään, että hän, jos nälkäisiä lapsia istuutuu hänen portailleen tai seisoo ja katsoo ikkunasta sisään — varsinkin tuollaisina hirmuisina päivinä — kutsuisi heidät sisään ja antaisi heille syötävää ja lähettäisi sitten laskun minulle. Voinko minä tehdä niin?
— Sen saat tehdä jo huomispäivänä, vastasi intialainen herra.
— Kiitos! Katso, minä tiedän, miltä tuntuu olla nälissään, ja kuinka vaikea on olla, kun ei edes voi kuvitella olevansa kylläinen.
Seuraavana aamuna, kun neiti Minchin katsoi ulos ikkunastaan, hän näki jotakin, jota hän kenties kaikista vähiten olisi toivonut näkevänsä.
Intialaisen herran komeat hevoset ja vaunut ajoivat viereisen portin eteen, ja niiden omistaja sekä pieni, pehmoisiin, hienoihin turkiksiin pukeutunut olento tulivat ulos ja nousivat vaunuihin.
Pieni olento oli eräs tuttu tyttönen, joka muistutti neiti Minchinille kuluneista päivistä. Häntä seurasi toinen yhtä tuttu tyttönen, jonka näkeminen häntä erikoisesti ärsytti. Se oli Becky, joka Saaran kamarineitona aina ja ihastuneena seurasi nuorta emäntäänsä kantaen vaunuihin huopapeitteitä. Becky oli jo muuttunut pyöreä- ja rusoposkiseksi.
Vähää myöhemmin vaunut pysähtyivät leipämyymälän kohdalle, ja herra Carrisford ja Saara laskeutuivat vaunuista juuri kun leipurinrouva asetti tuoreita lämpöisiä pyöryköitä ikkunaan.
Kun Saara tuli myymälään, nainen kääntyi ja meni myymäläpöydän taakse. Hän katseli hetkisen Saaraa tarkasti, sitten hänen hyväntahtoiset kasvonsa kirkastuivat.
— Luulen varmasti, että olen nähnyt teidät ennen, neiti! Ja kuitenkin…?
— Niin, Saara vastasi, te annoitte minulle kerran kuusi pyörykkää neljällä pennyllä, ja…